Lippaaseen on ladattu sotafetisistien koottuja selityksiä, kapitalistien intressejä, kaasusotien henkeä, pääoman takatalvea, ukrainan perkeleitä, kuolleiden murhia, mätäneviä teorioita ja haudoilla pomppivia cheerleadereitä. Kommunistinen teoria ampuu ilmaan sarjan ilotulitetta valaistaakseen pääoman yhteiskunnan olemusta ja lähettääkseen sotahullut kuuhun!
Ääniraita: LA RENGAINE DES RESIGNES Fanchon Daemers (sanat Raoul Vaneigem; englantikäännös ennen alaviitteitä)
“Kun puhumme sodasta, meidän on puhuttava pääomasta; persoonattomasta yhteiskunnallisesta suhteesta. Sotakuvien spektaakkeliin ilmaantuvat sodan osapuolet ovat vain pääomien henkilöitymiä ja niiden keskinäisen kilpailun ilmauksia. On täysin toissijaista, näkyykö sotasyyllistemme kuvissa venäläisiä, ukrainalaisia vai amerikkalaisia. Ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet eivät tee yhteiskuntaa, valtiota tai sotaa sellaiseksi kuin ne ovat, vaan yhteiskunnan persoonattomat voimat tekevät ihmisistä sellaisia kuin he ovat. Sodassa on kyse on pääoman välttämättömyyksistä. Kun ihmiset eivät kykene kyseenalaistamaan pääomaa, heistä tulee pääoman henkilöitymiä, jotka kilpailevat, kamppailevat ja lopulta tappavat sen puolesta.” Juopuneen laivan sähkömies eli Részeg Hajón Jenő Vill
[SOTAFETISISTIEN KOOTTUJEN SELITYSTEN SIJAAN]
Sota roihuaa Ukrainassa, ja yhteiskunnallinen keskustelu sodan taustoista on kiehunut kaikissa medioissa. Niissä sodalle tarjotaan erilaisia idealistisia, nationalistisia, geopoliittisia tai jopa henkilöön meneviä selitysmalleja. Tämä suomalaisen yhteiskunnan ja vasemmistonkin laajalti läpäisevä tapa ymmärtää Ukrainan sodan syyt kytkeytyy venäläisiin kohdistuvaan rasismiin, pimeiden pihojen salkoihin nouseviin siniristilippuihin, sotarumpujen paukkeeseen ja pahimmillaan mahdollisesti jopa maailmansotaan johtavaan Nato-kuumeeseen. Narratiivi kansallisesta sodasta ja Venäjän luonteesta sekä karikatyyri hirmuhallitsijasta viattoman Ukrainan kimpussa täyttävät kuitenkin julkisen tilan, ja uppoavat ihmisiin paremmin kuin tarina rahan rikkomasta maailmasta, siitä kaikkialla kärsivästä työväenluokasta sekä sodassa molemmilla puolella kuolevista ihmisistä.
Kortteja pöytään iskevää henkilöä on kieltämättä kiinnostavaa tarkkailla, mutta samalla unohtuu usein se, ettei yksikään yksilö tai edes valtio pitele käsissään yhteiskunnan kokonaisuuden kutomaa verkkoa. Mahtava presidenttikin on pelkkä historiallisten olosuhteitten ehdollistama henkilöitymä: Putin pelkkä myöhäiskapitalismin hyödyllinen idiootti [1].
Yhtä lailla Putinin irrationaalisen psykopatian fetisointi kuin asiantuntija-analyysit, jotka rajaavat huomion Venäjän kansallisen luonteen olemukseen, sen valtiohallinnon ideologisiin siirtymiin tai kansainvälisiin geopoliittisiin realiteetteihin, normalisoivat kapitalistista yhteiskuntaa ja kätkevät sen kärjistyviä ristiriitoja. Ne kääntävät huomion pois sodan taustalla vaikuttavista taloudellisista intresseistä sekä kapitalistisen yhteiskunnan yleisistä olosuhteista. Venäjän oligarkit kyllä kelpaavat lööppeihin ja klikkiotsikoihin. Sen sijaan porvarillisen yhteiskunnan julkiseen keskusteluun eivät mahdu nämä oligarkit määrittävä pääomajärjestelmä, kapitalistisen yhteiskunnan rakenteellisesti kaiken vastakkain asetteleva olemus ja sen historiallinen kriisiytyminen, jonka ytimessä ovat arvon kasaantumisen alati ja rakenteellisesti kasvavat vaikeudet. Ehkä vähemmän yllättäen sijaa ei tunnu löytyvän myöskään marxilaisille kategoriolle tai niiden historiallisen dynamiikan tarkastelulle ainakaan Suomen vasemmistolaisissa tai akateemisissa analyyseissä sodasta.
Valtavirran tulkintamalleja ovat heikosti kyseenalaistaneet ainoastaan vasemmistossakin vähemmistöön jääneet Naton ja lännen aggressiivista geopolitiikkaa painottaneet äänet, jotka ovat suhteellistaneet Venäjän yksinomaista syyllisyyttä. Pahimmillaan Naton syyttäminen on johtanut yhteiskunnallisen keskustelun marginaaleissa Venäjän puolusteluun, ja vain parhaimmillaan sodan historiallisen kontekstin tarkempaan analyysiin, joka ei jää pelkäksi läntisen imperialismin leimakirveellä syyllistämiseksi.
Tämän tekstin peruskysymyksenä ei ole etsiä sodan syyllisiä vaan pohtia sitä, miten pääoman historiallinen dynamiikka yhdistyy nykyisiin traagisiin tapahtumiin Ukrainan valtion alueella. Ukrainan sodan materialistinen tai marxilainen analyysi pyrkii avaamaan tämän tietyn erityisen sodan näkökulmasta ymmärrystä kapitalistisen yhteiskunnan yleisestä historiallisesta liikkeestä. Samalla aukeaa näkymä yhteiskunnan vallitsevaa tilaa kumoavan kommunistisen liikkeen tilanteeseen ja haasteisiin.
[KAASUSOTIEN HENKI: RAHAT TAI HENKI]
Marxin ja Engelsin tunnenetun ajatuksen mukaan aineelliset olosuhteet tai toisin sanoen taloudelliset välttämättömyydet määräävät viime kädessä historian kulkua eli yhteiskunnan yleistä ja tässä tapauksessa Ukrainan sotaan johtanutta erityistä kehitystä. Vaikka kyse on ristiriitaisista prosesseista, joissa taloudelliset intressit sekoittuvat yhteiskunnassa vaikuttaviin historiallisiin ideologisiin ja kulttuurisiin virtauksiin, niin Ukrainan sotaan liittyen kysymys rahasta – tai oikeammin pääoman kasautumisen vaikeuksista – on ilmeinen ja ratkaiseva tekijä.
Vuoden 2008 talouskriisi oli vuosikymmeniä jatkuneen talouskasvun yleisen hidastuminen tai toisin sanoen arvon kasaamisen vaikeuksien huipentuma. Sen jälkeisetkään vuodet eivät ole palauttaneet talouskasvua pääoman kannalta riittävälle tasolle.[2] Tämä on tuntunut sekä kaikkien venäläisten, ukrainalaisten ja läntisten kapitalistien taskuissa että sotaan välittömästi ja välillisemmin osallistuneiden valtioiden politiikassa. Pääomat etsivät kuumeisen pakonomaisesti uusia markkinoita ja tapoja kasvattaa itseään. Rajallisilla markkinoilla ja maapallon rajallisilla resursseilla kilpailevien pääomien rajaton kasvutarve johtaa väistämättä ankaraan kilpailuun. Valtiot tekevät kaikkensa tukeakseen pääomiaan tässä kilpailussa ja ratkoakseen pääoman kriisiytymisestä kumpuavia sisäpoliittisia kriisejään [3], mikä kanavoi painetta sotaiseen räjähdykseen.
Ukrainan sota ilmentää siis osaltaan kapitalistisen tuotantojärjestelmän syvenevää rakenteellista kriisiytymistä sekä pääomien ja valtioiden vastausta tilanteeseen. Avataan ensin kulma kansainvälisten rahavirtojen yleiskuvaan ja tarkennetaan sitten muutamiin huomioihin tämän markkinakilpailun yksityiskohdista.[4]
Pääomalle suotuisina aikoina sitä alkaa virrata, tai sitä pumpataan, kapitalistisesta keskuksesta periferiaan voittojen toivossa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla läntinen pääoma osti yksityistettyä valtionomaisuutta sekä Ukrainasta että Venäjältä. Se ajoi alas kokonaisia teollisuudenhaaroja ostaakseen itselleen halvalla markkinoita. Samalla sementoitiin näiden maiden yhteiskunnallisen kehityksen suuntaviivoja sekä asema kapitalistisen maailmanjärjestelmän keskusmaista riippuvaisena ja niille alistettuna periferiana.
Taantumavaiheen syvetessä keskus vetää reuna-alueilta palautettavissa olevia varoja takaisin. Vuoden 2008 jälkeinen maailmantalouden taantumatendenssi on ollut erityisen uhkaavaa Venäjällä ja Ukrainassa vaikuttavan pääoman näkökulmasta, sillä aikaisempien vuosikymmenten aikana maihin virranneet ja niissä omasta takaa jyllänneet pääomat eivät olleet kyenneet kehittämään yhtä tehokkaita arvontuotantoprosesseja kuin maailmantalouden keskusmaissa. Tämä ei johtunut ainoastaan ahneiden oligarkkien kyvyttömyydestä vaan ennen kaikkea maailmantalousjärjestelmän rakenteellisesta olemuksesta. Perifeeristen maiden tehtävänä on tuottaa keskukselle raaka-aineita, energiaa ja puolivalmiita tuotteita sekä toimia markkinoina ulkomaisille kehittyneemmille aineellisen ja aineettoman teollisuuden tuotteille, mikä vain vahvistaa alueiden rakenteellista valtasuhdetta.
Näitä huomiota on syytä konkretisoida muutamalla yksityiskohtaisemmalla esimerkillä. Energiantuotanto, sen maailmanmarkkinoiden kriisiytyminen viime vuosina sekä tämän teollisuudenalan tulevaisuus kytkeytyvät monella tapaa Ukrainan sotaan. Venäjä ei ole ainoa itäisen Euroopan maa, jolle Länsi-Euroopan markkinoille myytävä maakaasu, kivihiili ja öljy ovat merkittävimpiä valuuttatulonlähteitä. Ukraina on yksi Venäjän tärkeimmistä kilpailijoista. Maiden välisissä kaasukiistoissa on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen käyty jo useita eriä. Kiistojen ytimessä on se, että Ukrainan on valuuttapulassaan pakko myydä energianvaransa ulkomaille samaan aikaan kun sillä on vaikeuksia maksaa itse käyttämästään energiasta Venäjälle. Ukraina on velkaantunut nopeasti ja joutunut maksukyvyttömänä kuittamaan velkojaan esimerkiksi luovuttamalla alueeltaan sotilastukikohtia Venäjälle vastikkeetta. Tämä on pilannut entisten veljesten välejä ja molempien maiden kansallismielisillä politiikoilla on riittänyt bensaa liekkeihin heitettäväksi. Itäisen Euroopan kapitalisteja ahdistava yleinen energiakriisi on vaikuttanut myös merkittävimmin sotaan sekoittuneen ulkopuolisen maan eli Yhdysvaltojen politiikkaan. Yhdysvallat on pyrkinyt aggressiivisesti kasvattamaan omaa energiantuotantoaan, kehittänyt etenkin nestemäistä maakaasua vietäväksi ja pyrkinyt syrjäyttämään Venäjän osuutta Euroopan kaasumarkkinoilta. Energiakauppa ei ole laantunut sodasta ja sanktioista huolimatta: kaasu virtaa panssarivaunujen rinnalla työläisten paikkaillessa kaasuputkien reikiä Ukrainassa, ja Atlantilla on alettu rahtaamaan entistäkin useampia miljoonia kuutioita ekologisesti kyseenalaista nestemäistä kaasua ja ympäristökriisiä Eurooppaan.
Hyökkäyksen kohteeksi joutunut Ukraina on luonnonvaroiltaan muutenkin erityisen rikas maa ja siksikin monenlaisen pääoman kiinnostuksen kohteena. Erilaisten pääomaa yhä enemmän kiinnostavien kaivannaisten lisäksi maa tunnetaan maataloustuotannostaan perinteisenä mustan mullan supervaltana. Maatalouden merkitys on vain kasvanut viime vuosikymmenten aikana tapahtuneen Ukrainan teollisen kapasiteetin alasajon jälkeen. Ukrainan tuotantorakenne on palannut 1800-luvulle, ja se saa nykyisin 45% vientituloistaan maataloustuotteista. Venäjä nosti itsensä Ukrainan kilpailijaksi näillä markkinoilla vasta 2010-luvulla vastaliikkeenä länsimaiden pyrkimyksille vähentää fossiilisen energian käyttöä ympäristösyistä. 2020-luvulle tultaessa Venäjä oli ohittanut Ukrainan yhtenä maailman suurimmista maatalousviejistä ja sen maatalousvientitulot olivat ylittäneet kone- ja kemianteollisuuden volyymin. Ukraina ja Venäjä ovat toistensa kilpailijoita viennin painottuessa etelään, ja etenkin Ukraina etsii nyt lännempää uusia markkinoita maataloustuotteilleen.
Kolmantena sotaan kytkeytyvänä teollisuudenalana on syytä mainita sotateollisuus. Yhdysvaltojen aseteollisuuden intressit maan sotaisan ulkopolitiikan taustalla on tunnettu maailmanlaajuisesti, myös Suomessa ja sen asevarastoissa, jo pitkään. Yhdysvaltojen aktiivinen Ukrainan armeijan aseistaminen nosti Ukrainan itseluottamusta suhteessa Venäjään sekä sen todellista puolustuskapasiteettia ja valmiutta käydä sotaa, jota sen on kuitenkin mahdotonta voittaa. Venäjän asevarustelumenojen räjähdysmäinen 50-kertainen kasvu 1990-lukuun verrattuna on kuitenkin vähintään yhtä merkittävä tekijä sodan taustalla. Voidaanko sotaylivarustelua harrastaa loputtomiin ilman painetta sodan sytyttämiseen? Tšehovilainen johtapäätös on selvä: näytelmän alussa esitetyn ja draaman aikana rajusti kasvaneen ”sotakoneen” oli lopulta lauettava. Kierroksiaan kasvattava sotavarustelu on ylipäätäänkin ilmausta pääoman yleisistä kasaantumisongelmista: sotateollisuus on helposti järjestettävä varainsiirto ja poliittisesti virittyvä varaventtiili yleisen talouskasvun tukoksiin.
[PÄÄOMAN TAKATALVI UKRAINASSA JA MENNEEN TALVEN IMPERIALISMITEORIA]
Edeltävät huomiot olivat pelkkä nopea vilkaisu sodan taustalla vaikuttaviin taloudellisiin kehityskulkuihin. Kriittisillä taloustieteilijöillä tulee riittämään tutkittavaa sodan poliittisesta taloustieteestä. Kommunistisen teorian näkökulma Ukrainan sotaan ei voi kuitenkaan tyytyä pelkkien taloudellisten intressien osoittamiseen vaan se pyrkii avaamaan sodan kautta ymmärrystä kapitalistisen yhteiskunnan historiallisesta olemuksesta.
Imperialismin käsite näyttäisi sitovan nämä molemmat elementit yhteen. Ukrainan sotaan kytkeytyvä puhe imperialismista kiinnittää huomion aiheellisesti taloudellisiin intresseihin ja niiden realisoimiseen Venäjän ja Yhdysvaltojen sotapolitiikan taustalla. Ukrainan haastava maantieteellinen asema Venäjän ja lännen eturistiriitojen kohtaamisen tilana tunnistettiin jo vuosia sitten. Yhdysvallat on jo vuosikymmenten ajan tunnetusti ratkonut sisäisiä arvon kasaamisen vaikeuksia ulkomailla täydentäen pehmeää vallankäyttöään ja strategista vaikuttamistaan aina tarvittaessa sekä kevyin mielin sotavoimillaan. Sen viime vuosien toiminta Ukrainassa on tästä malliesimerkki. Länsi-Euroopan valtiot taas ovat aina markkinoiden kaappausretkille valmiita partiopoikia. Venäläinen suurpääoma on onnistunut vapautumaan läntisen pääoman vasalliasemasta. Se on ollut aina kiinnostunut lähialueittensa tarjoamista voimavaroista (vaikka tähyilee yksityisine palkka-armeijoineen yhä kauemmas toisiin maanosiinkin) pyrkiessään ratkaisemaan ratkaisemattomia arvon kasaamisen vaikeuksiaan. Kansainvälisessä vertailussa heikoksi jäänyt ukrainalainen pääoma taas on jäänyt läntisen ja itäisen pääoman kasvualustaksi klassiseen siirtomaatapaan. Arvon ulkomaille karkaamisesta johtuva yhteiskunnallisen kehityksen heikkous on jättänyt Ukrainan luovimaan suurvaltojen väliin ja etsimään kumppania, joka ilmansuunnasta riippumatta kuitenkin pyrkii kumppanuuden sijaan käyttämään Ukrainaa hyväkseen.
Lenin kehitti I maailmansodan aikana ja sen taustalla vaikuttaneiden taloudellisten intressien pohjalta teoriansa historiallisen tilanteen olemuksesta: imperialismista kapitalismin korkeimpana vaiheena. Historiallisen aikakauden määrittäminen imperialistiseksi on kuitenkin ongelmallista ja Ukrainan sodan ymmärtäminen imperialismista kumpuavaksi riittämätön teoria. Pääoman historiallista kehitystä tutkimalla päästään pidemmälle.
Ensinnäkin on tehtävä huomio siitä, että kapitalistisessa arvontuotannossa olemuksellista ei ole se, miten valtiot taistelevat pääomiensa puolesta rajojensa ulkopuolella vaan se, miten pääoma järjestää yhteiskunnalliset suhteet ja työprosessin eli toisin sanoen itsensä ja työläisten uusintamisen. Théorie Communiste toteaa asian kirkkaasti Ukrainan sotaan liittyen: “Vastakkain ei ole kahta vihollista, jotka pyrkivät vastakkaisiin päämääriin, vaan ennen kaikkea kaksi vihollista, jotka muodostuvat ja rakentuvat saman [kapitalistisen yhteiskunnan] ristiriidan polarisaatiosta”. Leninkin tunnisti sen, että esimodernissa maailmassa kyse oli imperialististen valtojen harjoittamasta ulkopuolisten aluiden sotilaallisesta ryöstöstä ja pakkoluovuttamisesta, mutta nykypäivän imperialismissa on kyse kapitalismin konktekstissa normaaleista taloudellisista mekanismeista ja prosesseista, joissa vahvemmat käyttävät hyväkseen historiallisesti kehittyneitä voimasuhde-eroja siirtääkseen arvoa itselleen. Tämä on kuitenkin kapitalismin olemuksesta kumpuava ilmiö, eikä avain pääoman historiallisen olemuksen ymmärtämiseksi. Leninin poliittisen taloustieteen kritiikin kategorioista vähemmän ammentavan historiaperiodisoinnin sijaan kiinnostavampi tapa ymmärtää kapitalismin historiallista olemusta löytyy 1970-luvun jälkeen kehittyneisessä kommunistisen teorian keskusteluissa, joissa historiallista aikakautta ja luokkataistelun potentiaaleja alettiin aktiivisesti teoretisoida vahvemmin Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin avaruudessa. Tähän keskusteluun tai sen erään aktiivisen äänen, ylempänä mainitun Théorie Communisten, näkökulmaan palataan tekstin viimeisessä alaluvussa.
Toiseksi, jo vähintään puoli vuosisataa jatkuneen pääoman nopean kansainvälistymisen kontekstissa (jonka ilmiöitä monet ovat oppineet tuntemaan globalisaation ja finansialisaation käsitteiden avulla) kansallisista ja valtioihin tai valtioblokkeihin kytkeytyvistä pääomista puhuminen – tämän kirjoituksen toisen luvunkin tapaan – alkaa olemaan yhä vanhentuneempaa. Pääomat ovat karanneet valtiollisista kehyksistään, alistaneet kansainvälisellä olemuksellaan kansallisvaltiot yhä avoimemmin käyttöönsä ja kirittänneet kansainvälistymisensä voimalla kansallisvaltioita kuilujen partaalle. Pitkälti vapautettujen pääomien liikkeiden aikakaudella on yhä vaikeampi tavoittaa kansallista pääomaa kansallisvaltion sisällä. Esimerkiksi sanktiot, jotka langetettiin Venäjälle seurauksena Ukrainaan hyökkäämisestä, aiheuttivat maailman suurimmalle varainhoitoyhtiölle, yhdysvaltalaiselle BlackRockille, jo sodan ensimmäisen kuukauden aikana yli 17 miljardin dollarin tappiot. BlackRockin ja sen venäläisen tytäryhtiön kautta omistetaan suurimpia Venäjällä toimia yrityksiä: Gazpromia, Lukoilia, Sperbankia ja Nornickeliä. BlackRockin kautta omistetaan toisaalta myös merkittävä osuus yhdysvaltalaisesta sotateollisuudesta. Neuvostoliiton teollisen perinnön myynneistä ja Venäjällä sittemmin tuotetusta arvosta koostuvia pääomia on jo kauan aikaa toiminut läntisillä arvontuotannon kentillä tietenkin BlackRockinkin kautta. Kaikkien maiden pääomat eivät ole vielä yhdentyneet, mutta pääomien kansainvälistymisen tendenssi (tai oikeammin niiden kansainvälinen keskittymistendenssi) on voimakas. Tietyissä konkreettisissa tilanteissa kansallisista pääomista puhuminen on tietenkin vielä pragmaattista, mutta näkökulman vaihtaminen kansallisten pääomien kilpailusta pääomalajien keskinäiseen dynamiikkaan ja yleisemmin ylikansallisen pääoman keskittymistendenssin vaikutuksiin on erittäin kiinnostava kysymys, jota olisi syytä käsitellä lisää.
Kolmanneksi, imperialistinen sota -narratiivi vie ajatuksia sodan syyllisistä ”ulkoisiin tekijöihin” suhteessa puhujaan sekä tavoiteltaviin kuulijoihin. Suurvaltojen pääoma-valtio -liittojen vastakkainasettelun näkökulma ei tavoita pääoman olemuksen ydintä, joka sotkee koko yhteiskunnan kädet vereen. Pääoma ei ole paksu lompakko paksun pukumiehen povitaskussa, jonka puolesta valtiot tekevät temppujaan työläisiä vastaan kotimaassa ja ulkomailla, vaan yhteiskunnallinen suhde, jota työläisten työ tuottaa ilman näiden hallintaa. Herroista, pääomista ja niiden sodista vapautuminen edellyttää myös työväenluokan ja sen pääomaan sitovan arvon historiallista lakkautumista. Kyse ei ole ainoastaan teoreettisesta määritelmäerosta vaan asialla on myös poliittisia seurauksia. Suurvaltojen imperialismin ja sotapolitiikan vastustaminen on eri asia kuin kapitalistisen yhteiskunnan kategorioita vastaan asettuva luokkataistelu. Edeltävä sopii vasemmistolaisille, jotka kritisoivat kapitalismin aiheuttamia ylilyöntejä ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta sivuuttavat kapitalismin ylittämisen tarpeen muuten kuin iskulauseissa. Tietyt imperialismin kautta ajatteluaan jäsentävät vasemmistolaiset ovat Yhdysvaltoja vihaavassa anti-imperialismissaan tehneet valinnan Venäjän tukemisesta Ukrainan sodan kontekstissa ja toiset ovat Venäjää vihaavassa anti-imperialismissaan tehneet valinnan Naton tukemisesta Ukrainan sodan kontekstissa. Tämä yhteiskunnan kapitalistisilta ristiriidoilta silmänsä sulkeva opportunismi ei kuitenkaan ole ainoastaan vain tiettyjen poliittisten suuntausten ongelma. Vasemmisto ei porvarillisen yhteiskunnan paradgimaattisena elementtinä asetu kommunistiseen positioon ja on siksi haluton näkemään yhteiskunnallisten suhteiden perusrakennetta sodan syynä ja kapitalistisen yhteiskunnan peruskategorioiden lakkautumista ainoan rauhanpolitiikan takeena.
[UKRAINAN PERKELEET]
Tarina suurvaltojen imperialistisesta sodasta peittää alleen Ukrainan valtion sisälläkin jyllääviä sodan eskaloitumiseen vaikuttaneita kansainvälistyneen kapitalisen yhteiskunnan ristiriitoja. Venäjän hyökkäyksen uhriksi joutuneen Ukrainan sankaritarina ja valkopesu ovat läntisessä mediassa esitetyn kansallisen sodan narratiivin ytimessä. Lyhyt historiallinen katsaus Ukrainan perkeleiden – pääoman, valtion ja kansallisen poliittisen projektin – kehittymiseen alueella avaa keskeisiä huomioita kapitalistisen yhteiskunnan sekä sitä vastaan nousevan subjektin kehittymisestä.
Tekstin aiemmassa osassa sivuttiin yleisempää pääomien vastakkainasettelua sekä esimerkiksi venäläisten ja ukrainalaisten pääomapiirien viime vuosikymmenten kaasusotia. Ukrainan yhteiskunnan ristiriitojen sekä niistä avautuvien luokkataistelun kipupisteiden avaaminen on kuitenkin syytä aloittaa hieman kauempaa [5].
Ukrainan alueen kytkeytymisellä maailmanmarkkinoihin on alusta asti ollut kohtalokkaat seuraukset alueen työläisille. Tämän integraation ensimmäinen aalto tapahtui jo 1500-luvun lopulla puolalaisten aatelisherrojen valtakaudella. Tuolloin maaorjuuden säännöksiä tiukennettiin ja kehityksensä aloittaneet kaupunki- ja käsityöläiskulttuurit alistettiin maataloustuotannolle, joka oli suunnattu Euroopan kehittyville kaupunki- ja rahamarkkinoille. Intergraation toinen aalto alkoi 1800-luvun toisella puoliskolla, kun eurooppalainen pääoma alkoi teollistaa nykyisen Etelä- ja Itä-Ukrainan alueita. Se merkitsi modernin tuotantorakenteen kehittymistä, äärimmäisen riistettyjä työläisiä ja näiden työn tuottaman lisäarvon vuolasta virtaa maailmantalouden keskusmaiden kapitalisteille.
Tämä aikakausi päättyi Venäjän vallankumoukseen. Maaherrat ajettiin pois ja maatyöläiset saivat maata, kunnes se taas pian otettiin pois heidän hallinnastaan. Kannatettu neuvostovalta vaihtui nopeasti Moskovan bolševikkien valtaan. Aika ei ollut vielä kypsä kommunismille, ja Ukrainassakin alkoi kehittyä entistä tehokkaampi kapitalistinen arvon kasaamisen järjestelmä Neuvostoliiton “työläisten valtion” nimissä. Kaupunkien ja maaseudun välillä säilyi epätasapainonen suhde, josta seurasi jatkuvia talonpoikaiskapinoita. Bolševikit edustivat kaupunkeja, joita maatyöläiset elättivät vastentahtoisesti saadessaan takaisin vain vähän. Koko Ukrainan kansantasavalta, sen kaupunkien merkittävästi kasvanut teollisuuskapasiteetti ja työläiset yhdessä talonpoikien kanssa orientoitiin Neuvostopääoman nopeaan kasvattamiseen sen tuotantovoimien kilpaillessa maailmanherruudesta [6].
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ukraina alkoi jälleen integroitua maailmanmarkkinoille välittömämmin, mutta edelleen perifeerisestä ja valmiiksi riippuvaisesta asemasta käsin. Kaikkialla Itä-Euroopassa tunnetun kaavan mukaan myös Ukrainassa paikallisista byrokraateista, jotka siihen asti olivat hallinnoineet Neuvostoliiton arvon kasaamista, tuli yksityistä pääomaa hallitsevia kapitalisteja. Heidän yksityisten intressiensä hyväksi Neuvostoliiton aikana kehittynyt teollinen kiinteä pääoma ajettiin alas. Pääoman näkökulmasta vähiten panoksia vaativaa ja tuottavinta oli alkutuotanto. Ukraina alkoi taas nopeasti agraarisoitua ja taantua yhteiskunnallisesti. Viime vuosikymmenten taloudellisen kehityksen seurauksena Ukraina ei ole ainoastaan Euroopan vaan myös entisen Neuvostoliiton alueen köyhimpiä maita, ja sen taloudellinen ahdinko on monella tapaa verrattavissa globaalin etelän maihin. Kymmenet miljoonat ihmiset ajautuivat musertavaan köyhyyteen tai ajettiin maanpakoon ihmisarvoisen elämän perässä jo ennen sodan alkamista.
Ukrainan valtio ja sen kansakunta ovat kehittyneet elimellisessä yhteydessä pääoman tarpeisiin. Se, ettei Ukrainaa olisi ollut olemasas ennen vuotta 1917 ja bolševikkeja, kuten Putin puhui ennen hyökkäystään, on vain puolitotuus. On kuitenkin kiistatonta, että vuonna 1991 syntyneen itsenäisen Ukrainan valtion ennakkoedellytykset – nykyinen alue, yhdentynyt kieli- ja kulttuuriperintö, kansallinen hallitseva luokka, sen byrokraatit ja kansallinen porvaristo [7] – olivat syntyneet Neuvostoliiton aikana.
Venäjän vallankumouksen jälkeisenä aikakautena Ukraina rakentui alueellisesti hyvin eri tavoilla kehittyneistä alueista. Ukrainan keskeisimmillä alueilla Dneprin länsipuolella alue oli maatalousvaltaista ja lähes täysin ukrainankielistä. Itäisillä ja eteläisillä alueilla taas oli merkittäviä kaupunkeja, modernia teollisuutta ja venäjänkielinen väestö. Esimerkiksi Donbassin alueen kytkeytymisellä Ukrainan neuvostotasavaltaan on merkitystä myöhempien kehityskulkujen ymmärtämiseksi. Lenin ja Moskovan bolševikit tiesivät, että heidän kannatuksensa Ukrainan maatalousalueilla oli heikkoa. Jos Neuvosto-Ukrainaan laskettaisiin vain Dneprin länsipuoleiset maatalousalueet, olisivat bolševikit alakynnessä. Donbassin ja sen teollisuustyöläisten kytkeminen Ukrainaan sen sijaan varmistaisi bolševikkien vaikutusvallan alueella. 1920-luvulta alkaen tapahtunut kaupunkien venäjänkielisen työväestön kovaotteinen ukrainalaistaminen on ymmärrettävä osana samaa politiikkaa, jonka pyrkimys oli luoda talonpoikaisolemuksensa hylännyt, nykyaikainen ja Neuvostoliittomyönteinen Ukrainan kansa[8].
Näiden kysymysten esiintuomisen tarkoitus osoittaa,että Ukrainan valtion sosioekonomisen olemuksen ja kansallisen komposition muotoutuminen ei ole neutraali historiallinen kehityskulku, vaan se on tapahtunut pääoman tarpeista käsin, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa. Toisaalta asia liittyy myös yhteiskunnallisen kamppailujen kysymyksiin. Feodaaliherroja ja bolševikkeja vastaan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla kapinoineet talonpoikaiskylät olivat ukrainankielisiä, mutta niillä ei ollut kansallista tietoisuutta. Sen tilalla oli vielä paikallinen tietoisuus, ja kamppailu tapahtui paikallisen autonomian puolesta. Tämä paikallinen tietoisuus ei kuitenkaan enää kyennyt vastaamaan valtiollisella ja maailmanmarkkinoiden tasolla kehittyvän tuotantojärjestelmän voimaan ja jäi armotta sen jalkoihin.
Valtion ja pääoman vuosisatainen liitto Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan aikana kykeni luomaan kansallisen tietoisuuden. Arvontuotannon globaalin ja Ukrainan erityisen taloudellisen kriisiytymisen seurauksena nousseet maailmanmarkkinoiden vastaliikkeet ovat tällä kertaa hakeneet turvaa valtioon turvatutuvasta kansallisesta identiteetistä, joka jää kuitenkin yhtä pahasti globaalin kapitalismin jalkoihin kun talonpoikien paikalliset kapinat aiemmin. Tai itse asiassa vielä rumemmin, kuten Ukrainan sota osoittaa. Kansallisella pääomalla ja sen eri keinoin alistetuilla työläisillä ja osattomilla on liberaalissa länsisuuntautuneessa kuin konservatiivisessa kansallisessa kaavussa yhtä vähän mahdollisuuksia kriisiytyvää globaalikapitalismia vastaan.
[KUOLLEIDEN MURHAT, MÄTÄNEVÄ PÄÄOMA JA LUOKKATAISTELUN CHEERLEADERIT]
Ymmärtääksemme Ukrainan sodan historiallista merkitystä on kuitenkin palattava taas kapitalismin historiallisen olemuksen yleiseen analyysiin ja kysymykseen historian liikuttajasta. Leninin teoria imperialismista kapitalismin viimeisenä vaiheena ei tietenkään ole ainoa tapa, jolla kommunistit ovat yrittäneet tehdä Marxin pohjalta ymmärrettäväksi kapitalismin historiallista olemusta ja kehityshorisonttia. Amadeo Bordiga, eräs kommunistisen liikkeen 1900-luvun merkittävimmistä teoreetikoista, osoitti esimerkiksi Murdering of the Dead -nimisessä tekstissä sitä, miten sotien kaltaiset katastrofit ja tuho eivät ole ainoastaan ilmauksia pääoman lopullisesta kriisiytymisestä, vaan päinvastoin välttämättömiä pääoman elinvoimalle ja uudistumiselle. Marx kirjoitti tunnetusti pääomasta kuolleena työnä, joka vampyyrin tavoin imee elävää työtä. Bordiga esitti vielä graafisemman analogian osoittamalla pääoman murhaavan kuolleita ruumiita. Tuhotessaan omaisuutta sotien kaltaiset katastrofit tuhoavat nimenomaan aiempien sukupolvien tekemää kuollutta työtä avaten vampyyrille taas uuden mahdollisuuden imeä elävää työtä ja arvoa. Se, mikä on jo tehty, ei tarjoa enää kasvun mahdollisuuksia, ja siksi sen on tuhouduttava. Tämän takia pääoma on aina “seitsemännessä taivaassa” sodan syttyessä. Ukrainan sodan jälkeinen jälleenrakennus ei tarkoita uutta kasvun mahdollisuutta ainoastaan venäläiselle ja ukrainalaiselle pääomalle vaan myös läntiselle pääomalle. Kaikki tietävät mitä se tarkoittaa työväenluokalle.
II ja III internationaalin sosiaalidemokraatteja lännessä ja Neuvostoliitossa, näiden erilaisia kriitikkoja trotskilaisista perinteisiin vasemmistokommunisteihin sekä lukuisia akateemisia tarkkailijoita ovat yhdistäneet erilaiset kapitalismin dekadenssiteoriat, joissa historian taloudellinen objektiivinen prosessi – työläisten automaattisesti kehittyvä parlamentaarinen voima, viimeiseen vaiheeseensa tullut kapitalismi vallankumouksen sytykkeenä tai esimerkiksi taloustieteellisesti vaikuttavampi teoria voitonsuhdeluvun laskutendenssisistä pääoman historiallisena kehityskaarena – tarkoittaa arvontuotannon sisäsyntyistä ja kärjistyvää peruskriisiytymistä. Taustalla on Marxin menetelmästä aukeava perustava ja tarkkanäköinen huomio siitä, miten kapitalistisen yhteiskunnan fetisoituneiden kauppatavarasuhteiden myötä ihmisistä on tehty käytettäviä objekteja ja työläisten tuottamista objekteista (kauppatavaroista, rahasta ja pääomasta) historian subjekteja, tekijöitä.
Useimmille Marxia yksinkertaistaville dekadenssiteorioiden kannattajille niin sota kuin kommunismin tuleminenkin saavat eräänlaisen automaattisen, mekanistisen ja fatalistisen luonteen. Vähintäänkin kyse on sitoutumisesta talouden objektiivisen prosessin tarkkailuun vailla riittävää teoriaa vallankumouksellisen luokkasubjektin kehittymisestä. Kommunistit, jotka tarkkailevat sotaa ja kapitalismin kriisiytymistä sen lopullisena mätänemisvaiheena, kannustavat luokkaansa cheerleaderien tavoin tunnistamaan tilanteensa. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin päiden hakkaamista seinään – toisin sanoen yleisöön, joka ei tahdo kuunnella – tai kärsimätöntä turhautumista sinänsä oikeiden kaavojen toisteluun.
Kaikki Marxin historialliseen menetelmään sitoutuneet kommunistit eivät kuitenkaan tulkitse yleistä kriisiytymistä ja sotia niinkään kapitalismin mätänemisvaiheen ilmauksena[9]. Ennen näitä näkökulmia kannattaa pysähtyä hetkeksi objektivistisille dekadenssiteorioille nousseille ei-marxilaisillie vastateorioille toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi ranskalainen Sosialismi vai barbaria -ryhmä esitti Pääoman näkökulman ajavan luokkataistelun historiallisesti merkityksettömään asemaan ja alkoi irtautua koko Marxin menetelmästä. Eräiden tätä perinnettä enemmän tai vähemmän jatkavien ranskalaisten nykyvallankumouksellisten teoretisoinneista avautuu kiinnostava, luokkasubjektille aktiivisen merkitysen antava näkökulma Ukrainan sotaan. Pian Ukrainan sodan alkamisen jälkeen levinneessä tekstissä La Malédiction de Poutine [10] he tarkastelevat kapinallisten ja valtion välistä suhdetta. Sodan merkityksestä esitetyistä analyyseistä kriittiseen valoon joutuvat niin Pääoma-objektivistiset marxilaiset kuin porvarillinenkin älymystö. Näille ihmiset ovat yksinomaan pääoman määrittämää tai valtion manipuloitavissa olevaa massaa, jolla ei ole kapasiteettia luoda itsenäistä ja spontaania liikehdintää ilman luokkansa etujoukkoa tai valtiollista johtoa.
Tässä ranskalaisten kapinallisten tekstissä esitetään lähtökohdaksi, että valtiot – Venäjän ulko- ja turvallisuuspolittinen eliitti mukaanlukien – ovat tunnistaneet viime vuosikymmenten aikana lisäänyneet protestiaallot moderneiksi ei-sotilaallisiksi turvallisuusuhiksi, joihin on varauduttava sotilaallisesti. Venäjän reuna-alueilla taloudellisesta ahdingosta nousseet protestiaallot ja yhteiskunnallinen epäjärjestys edellyttävät alueen imperialistisen sheriffin sotilaallisia erityisoperaatioita. Sodan muoto Ukrainassa on tästä näkökulmasta jatkoa viime vuosien ja kuukausien jatkumoon esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Kazakstanissa.
Yhteiskunnan kriisiytymisestä ja yleisestä yhteiskunnallisesta tyytymättömyydestä kumpuavia kapinoita kyllä integroidaan ja rekuperoidaan monella tapaa. Samalla ne ovat kuitenkin osa sitä ristiriitaisesti ja hitaasti etenevää prosessia, jota voidaan kutsua luokan vallankumoukselliseksi itsejärjestäytymiseksi, johon valtio ja pääoma pyrkivät vastaamaan. Eräs Maidaniin osallistunut anarkisti nostaa Souvlement -tekstin puheenvuorossaan esiin sen, että vaikka Maidanissa hunajapurkkiin sekoittui lusikallinen paskaa, mikä teki siitä yleisesti ottaen paskaa, se ei muuta sitä, että Maidan syvine ristiriitoinenkin kumpusi yhteiskuntaan tyytymättömien paineesta, ja antoi tappiostaan ja oikeistohegemonialle antautumisestaan huolimattakin opetuksen muodossa oman panoksensa luokan emansipaation prosessiin.
Tämä yhteiskunnallisten kamppailujen aktiivisen merkityksen historiassa tunnistava lähestymistapa on keskeinen, mutta Marxin historiallinen menetelmän hylätessään se heittää lapsen pesuveden mukana. Ymmärrys luokkasubjektin historiallisesta kehityksestä jää abstraktiksi ja historian realiteetteja sivuuttavaksi kaavaksi ilman Marxin poliittisen taloustieteen tarjoamaa konkretisoivaa kehikkoa. Toisaalta kommunistien analyysi ei siis kuitenkaan voi tarkastella ainoastaan pääomakasautumien teknis-objektiivista mekaniikkaa ja kehitystä. Kommunistien näkökulma Marxin menetelmään ja poliittisen taloustieteen analyysiin on avattava pääomasta historiallisena yhteiskunnallisena suhteena. Se ei saa kadottaa pääoman objektiivista kehitystä koskevasta teoriastaan yhteiskunnan kokonaisuudessa (totaliteetissa) vaikuttuvia ristiriitoja, niiden ehdollistamia luokkia ja ihmisiä eli lopulta luokkataistelua ja sen vaikutusta takaisin talouden objektiivisiin prosesseihin. Kiinnostuksemme kohteena on siis oltava teoria luokasta sekä luokkayhteiskunnan ja sotien lakkautumisen prosessista, joka kehittyy elimellisessä yhteydessä objektiivisten taloudellisten kehityskulkujen teoretisoinnin kanssa.
[THÉORIE COMMUNISTE – KOMMUNISTISTA TEORIAA SODASTA]
Theorie Communiste (TC) -niminen merkittävä pitkän linjan kommunistiryhmä esittää tuotantonsa kokonaisuudessa sekä Ukrainan sodan kommentaaritekstissään näkemyksen, jossa sota edustaa kapitalistisen tuotantoavan ristiriitojen kärjistymistä, totaliteetin eri konfliktien ratkaisevaa hetkeä[11], tehden yhteenvetoa aiemmin esitetystä sekä johtaen ajatuksia kampailun kentästä entistä pidemmälle. Se päättää tämän Ukrainan sodan hyödyllisten idioottien isännästä eli pääomasta kertovan tarinan, joka välttyy jäämästä yleisten dekadenssiteorioiden ongelmien vangiksi kytkemällä poliittisen taloustieen analyysinsä kysymyksen luokkataistelun uudelleenmäärittymisen ehdoista.
Vuoden 1968 tapahtumien jälkeen TC ja muut Ranskan ultrakommunistit kävivät teoreettisia keskusteluja, joissa arvosteltiin yhtäältä Neuvostoliiton ja virallisten kommunistipuolueiden marxismi-leninismin horisontteja ja pyrittiin menemään maailmansotien välisen ajan vasemmistokommunististien kriittistä teoriaa pidemälle. Keskustelujen yhtenä avaimena oli ‘reaalisen subsumption’ käsite. Se on peräisin Marxin Pääoma -teoksen aikanaan julkaisematta jääneestä kuudennesta osasta ‘Results of the Direct Production Process’, joka julkaistiin monilla kielillä ensi kertaa juuri 1970-luvun taitteessa. Yksinkertaistaen sillä tarkoitetaan työn todellista alistumista pääomalle sekä tästä seurannutta pääoman ja työn historiallista muutosta. Käsitteen avulla saatettiin havaita, että aikakautemme perusdynamiikan muodostaa arvon valorisaatioprosessin ja työ(voiman uusintamis)prosessin yhä syvempi irtautuminen toisistaan pääoman tuotantoprosessin kokonaisuudessa (Pääomassa Marx käsittelee tätä teemaa Zwickmühlenä eli kaksoismyllynä, joka vastaa tietylla tapaa myös työn kaksoisluonteen jaottelua). Vaikka tämä dynamiikka oli aluksi pääoman näkökulmasta funktionaalinen – se avasi globalisaationa ja finansialisaationa yleisesti tunnettut prosessit – niin nyt se kaivaa maata pääoman alta. Tästä kehityksestä on seurannut pääoman käsistä karannutta ylituotantoa ja työläisten tarpeiden alituotantoa: talouden jatkuvaa kriisiytymistä ja lisääntyvää nälkää. TC tarjoaa kuitenkin mätänemisteorioita hienovireisempää perspektiiviä, joka avaa samalla ymmärrystä proletariaatin olemuksen kehityksestä kohti luokkayhteiskunnan lakkauttamisen horisonttia. Proletariaatin näkökulmasta arvon valorisaatioprosessin karkaaminen yhä kauemmas itsensä uusintamisprosessin ulkopuolle alkaa osoittaa luokkataistelun tilaksi yhä kouriintuntuvammin jotain muuta kuin pääomasuhteen sisällä tapahtuvaa pääoman uudistamista.
Tähän pääoman tuotantoprosessin sisäisestä kehityskulusta kumpuvaan kriisiytymiseen on kuitenkin viimeistään vuoden 2008 kriisistä alkaen etsitty kaikkialla maailmassa vielä valtiollisia, kansallisia ja blokkien sisäisiä ratkaisuja. Keskuspankkien ”tehdään vaikka mitä” arvon kasaamisen turvaamiseksi -politiikka ja hallituksien takaamat lukemattomien nollien summat pääoman pelastamiseksi ovat yhä vaikeampia ratkaisuja. Kysymyksiä pääoman tuotantoprosessin uudistamisesta on nostettu aktiivisesti esiin: on puhuttu jopa talouden kansallistamisen mahdollisuudesta ja finanssikapitalismin purkamisen tarpeesta eli työläisten uusintamisen palauttamisesta pääoman kiertokulkuprosessin ytimeen. Mikään valtio ei kuitenkaan kykene tekemään näitä ratkaisuja, sillä alati syvenevän työn reaaliselle pääomalle alistamisen aikakaudella se tarkoittaisi ylikasvaneen pääoman itsensä alasajoa.
Maailmanlaajuisesti kriisiytyvän pääomantuotannon hallinta tarkoittaa yllä esitellyn ristiriidan puitteissa jatkuvaa epäjärjestystä. Kriisin valtiolliset ratkaisut saavat yhä väkivaltaisempia muotoja: “järjestyksen” tuojat turvautuvat sotilaallisiinkin operaatioihin kykenemättä silti palauttamaan pääomalle riittävää arvon kasautumisen tahtia. Venäjällä Jeltsinin aikakauden jälkeinen putinilainen valtio ja sen armeijan hyökkäyssota Ukrainassa ilmentävät osaltaan tätä yleistä vastauksen puuttumista arvon kasaamisen ongelmaan. Yritys palauttaa arvon valorisaatioprosessia riittävälle tasolle ja ylläpitää samaan aikaan työläisten uusintamisprosessia on mahdoton yhtälö etenkin (puoli)perifeerisen kapitalismin kontekstissa. Valtiollisista ratkaisuista äärimmäisin eli sotakaan “kuolleiden murhaamisineen”, uusien markkinoiden valtaamisineen tai uudelleenjärjestyvine arvovirtoineen ja talousblokkeineen (vaikkapa Venäjän kääntyminen Aasiaan) ei tule riittämään.
Elämme siis parhaillaan ylikansallistuneen pääoman ja yhteiskunnallisen tuotantoprosessin kritiikin “kansallista hetkeä”, joka ei ole minkäänlainen ratkaisu vaan kriisiä syventävä vaihe, jonka läpi on käytävä luokan kommunistisen perspektiivin löytämiseksi. Olisi yksinkertaisen helppoa, jos työväenluokan vastaus kriisiytymiseen ja sotaan ilmaisisi suoraan ylikansallistuneen yhteiskunnallisen tuotantoprosessin olemusta ja olisi välittömästi internationalistinen. Työväenluokan tietoisuus kehittyy kuitenkin aina pääomaa välittävien rakenteiden kautta. Työläiset ajattelevat ja toimivat kapitalististen yhteiskuntarakeidenteiden ehdollistamina, mukaan lukien tietenkin historiallisesti kehittyneet kansallisvaltiolliset rakenteet. Pääoman yhteiskunnan kokonaisuus määrittää ne ehdot, joista työväenluokka rakentaa historiallista vastaustaan ja liikettään. Kaikkialla kaikuvat kansalliset vastaukset pääoman ristiriitoihin eivät ole niinkään vääriä vaan ymmärrettäviä, vaikkakin näköalattomia reaktioita olosuhteisiin. TC:lle kommunistisen teorian peruskysymys onkin se, miten proletariaatti kykenee kapitalistisen yhteiskunnan ehdollistamana ja ristiriidassaan pääoman kanssa lakkauttamaan pääoman ja sen kaikki luokat mukaanlukien itsensä ja tuottamaan kommunismia.
Proletariaatti kehittää tätä vastausta historiallisesti kriisiytyvän pääoman ja sen instituutioiden todellisuudessa. Vaikka yhteiskunnallisten kamppailujen näkökulma aukeaa vielä kansallisesta horisontista niin pääoman vastakuvaksi aikanaan noussut työläisten itsehallinnollisesti ohjaama arvontuotanto[12] sekä sen edellyttämä työläisidentiteetti muutoksentekemisen itseymmärryksenä on jo historiaa. TC:n perusteesin mukaan työväenliikkeen ohjelmallinen aikakausi, sen vanhat organisaatiomuodot ja kamppailun tavat ovat tulleet tiensä päähän. Toisin kuin useimmat muut luokkapohjaiset marxilaisessa avaruudessa operoivat kommunistit, TC ei ei näe tätä asiantilaa muutettavana tragediana vaan uutena syklinä luokkataistelujen historiassa [13]: aikakautena, josta nimenomaan aukeaa kommunismin eli itsensä pääoman edellytyksenä lakkauttavan luokan ja kommunististen suhteiden vallankumouksellisen luomisen mahdollisuus. Kyvyttömyydellään ja tappavuudellaan omia edellytyksiään ja rakenteitaan heikentävien kansallisvaltioiden horisontin ylittäminen on aikamme luokkataistelun kehitystarpeen ytimessä. Ukrainan sodasta ja yleisemmin aikakautemme sodista osaltaan nousevan internationalistisen vallankumouksellisen defaitismin mahdollisuudet ovat keskeinen kysymys, johon on syytä tarttua.[14] Historian vanha myyrä – ei ainoastaan pääoman objektiiviset prosessit vaan myös aikakautemme sotaisiin olosuhteisiin vastaava luokkataistelu – kaivaa maailmankommunismin perspektiiviä myös Ukrainan mustassa mullassa.
ÄÄNIRAIDAN ENGLANTIKÄÄNNÖS
There is everything to lose
And nothing to be gained.
Such is the rule
of the resigned.
And this is why
We are going to die
in the gas chambers
of the bankers.
It is poverty
And the dishonest ploy.
Everyman for himself
Such is the law.
And this is why
We are going to die
in the gas chambers
of the bankers.
Where are love
And friendship?
Solidarity
is dead.
And this is why
We are going to die
in the gas chambers
of the bankers.
No budget
for the schools,
the hospitals.
Because our taxes
Go to finance
staircases
to the gas chambers of the bankers.
There is a war between
next-door neighbors
Everything is an excuse
To shoot each other.
What does it matter then
if we going to die
in the gas chambers
of the bankers?
To take revenge
for their cowardice
they attack
foreigners.
But it is together
that they will die
in the gas chambers
of the bankers.
Money comes and goes.
But if you think
that, in the same way,
life leaves you, too,
you will earn
just enough to die
in the gas chambers
of the bankers.
And yet the sun
of life
continues to
shine on us.
This is not the moment
To die
in the gas chambers
of the bankers.
Real life
is what’s cost-free.
I no longer want to pay
to enrich2
those who think about
sending us
to the gas chambers
of the bankers.
The money that kills
will kill them.
It only has to push them
so that they end up
dying
in the gas chambers
of the bankers.
(kääntäjä Not Bored notbored.org)
ALAVIITTEET
[1] Arpád Losoncz -niminen vojvodinalainen filosofi on nimittänyt sodan käynnistämiskäskyn antanutta Putinia osuvasti tällä tavalla, sillä hän kasaa osaltaan ukrainalaisten ja venäläisten tyytymättömyyttä yhteiskuntaan kansalliseksi mielialaksi, antaa merkityksen historiassa paikkaansa menettävällä NATO:lle ja mahdollisuuden pääoman elvytykseen sotarahoituksen kautta. Mikään näistä asioista ei tyhjene Putiniin, mutta hyödyllinen idiootti tekee hartiavoimin työtä niiden puolesta. Tässä artikkelissa pyritään tarkentamaan Losonczin heittoa ja arvioimaan sodan merkitystä pääoman historiallisessa kehitykskaaressa yleisemmin.
[2] OECD-maiden yhteenlaskettu virallinen talouskasvu on hidastunut vuosikymmenestä toiseen 1960-luvulta alkaen. Marxilaista teoriaa voiton suhdeluvun laskutendenssistä ovat viime vuosina tutkineet teoreettisesti kiinnostavalla tavalla esimerkiksi Robert Kurtz ja Wertkritik- koulukunta sekä empiirisesti esimerkiksi Michael Roberts ja Andrew Kliman.
[3] Esimerkiksi Yhdysvaltojen talouden kriisiytyminen pukeutuu ideologisesti sisäpoliittiseksi kriisiksi. Donald Trumpin presidenttikaudella maan poliittinen kahtiajako polarisoitui monien arvioiden mukaan lähes sisällissodan partaalle. Toisaalla vuonna 2020 George Floydin murhasta alkunsa saaneen Black Lives Matter -liikkeen arvellaan olleen kaikkien aikojen suurin yhteiskunnallinen liike maan historiassa, ja levottomuudet ovat jatkuneet näihin päiviin asti. Presidentti Joe Biden on jämähtänyt sitkeästi mittaushistorian epäsuosituimmaksi presidentiksi. Toisaalta tyytymättömyys työelämään, palkkatason laahaaminen ja koronaviruksen aiheuttamat turvallisuushuolet ovat nostaneet maassa myös konkreettista luokkataistelua: vuoden 2021 alussa lähti liikkelle edelleen jatkuva The Great Resignationiksi nimetty irtisanoutumisaalto. Nämä kaikki ovat myös haasteita, joista sota ulkomailla vetää huomion tai joihin se vastaa vielä suoremmin.
[4] Nämä huomiot perustuvat pitkälti seuraaviin poliittisen taloustieteen tutkielmiin, joista kiinnostuneiden kannattaa jatkaa pidemmälle: Boris Kagarlitzkyn huomiohin Venäjästä ja maailmantalousjärjestelmästä, Michael Robertsin artikkeliin Brooklyn Rail -lehdessä (https://brooklynrail.org/2022/03/field-notes/Ukraine-The-Economic-Consequences-of-the-War), valtionsa sotapolitiikkaan kriittisesti suhtautuvien venäläisten marxilaisten rabkor.ru -sivuston artikkeleissä esittämiin aineistoihin, Prolekult-ryhmän sotakommentaareihin ja Adam Tooze -nimisen taloustieteilijän Chartbook-blogissaan esittämiin muistiinpanoihin. Alex Callinicos debatissaan Paul Masonin kanssa sekä esimerkiksi Internationalist Communist Tendency ovat perustelleet vakuuttavasti Yhdysvaltojen imperialistisia intressejä alueella.
[5] Seuraavien huomioiden taustalla paljolti Marlene Insarovin ukrainankielisissä haastatteluissaan ilmaisemat tutkielmat aiheesta sekä Barikád Kollektivan alkuperäiskielisistä lähteistä tekemä taustoitus.
[6] Toisaalta aika osana Neuvostoliittoa ei kuitenkaan merkinnyt ainoastaan nopeaa kapitalistista tuotantovoimien kehitystä vaan myös yhteiskunnan modernisoivaa muutosta: vaikka talonpoikien isät vastustivat bolševikkivaltaa niin näiden lapset saattoivat opiskella ja tehdä merkittävän yhteiskunnallisen nousun suhteessa bolševikkien vallankaappausta edeltäneeseen aikakauteen.
[7] Ennen vuotta 1917 rahvaan Ukrainan alueella muodostivat lähes puhtaasti maataloustyöläiset. Ei ollut vielä ukrainalaista hallitsevaa luokkaa, joka koostui aiemmin venäläisestä, saksalaisesta, puolalaisesta ja juutalaisesta eliitistä.
[8] Kaupungit jäivät lopulta kuitenkin kaksikielisiksi ja on tärkeää huomata sekin, että kaupungeissa erikielisten välille ei kehittynyt ristiriitaa, kuten taloudellisen vastakkainasettelunsa säilyttäneiden kaupunkien ja maaseudun välille.
[9] Kiinnostavampia dekandenssiteorioita haastavia keskusteluja Marxista ja kapitalistisen yhteiskunnan historiallisesta kehityksestä kehittyi etenkin ranskalaisten ja italialaisten ultrakommunistien teoreettisissa keskusteluissa 1970-luvulta alkaen. Eräs myöhempi ja keskeinen tätä kritiikkiä hahmotteleva tutkielma ja siitä käyty keskustelu on Aufheben -ryhmän Dekadenssikritiikki-artikkeleiden sarja, joka on myös toimitettu myös kirjaksi nimeltä The theory of Decline or Decline of Theory.
[10] La Malédiction de Poutine: Soulèvements et raison d’État, premier post-scriptum à Soulèvement: https://camaraderevolution.org/wp-content/uploads/2022/04/brochure-La-malediction-OK.pdf
[11] Tämän tekstin viimeinen luku pyrkii tekemään Ukrainan sotaa ymmärrettäväksi TC:n haastavassa, mutta antoisassa kommunistisen teorian avaruudessa. TC:n ranskankielinen Ukrainan sota -kommentaariteksti https://dndf.org/?p=20016; TC:n arkisto: https://sites.google.com/site/theoriecommuniste/home; ja TC:n engallinkielinen reader-kirja: https://cooltexts.github.io/sources/theoriecommuniste.pdf. Tämä alaluku kuitenkin vasta petaa TC:n esittelemän kysymyksenasettelun aikamme luokkataistelusyklin horisonteista.
[12] Toisinsanoen työläisten hallussa oleva kapitalistinen valtio tai työläisten hallussa oleva kapitalistisilla markkinoilla toimiva tuotantolaitos kuten esimerkiksi osuuskunta.
[13] Poliittisen taloustieteen kategorioiden historiallisesta kehittymisestä johdettu Cycles of struggle historiaperiodisointi on TC:n avainkäsitteitä.
[14] Kysymyksestä myös Ulapalla mumisseet Arvon barbaarit kokoavat aiheesta seuraavaksi vallankumouksellisen defaitismin historiallisia realiteetteja ja mahdollisuuksia pohtivan artikkelin.
