Ilmahälytyksen ujeltaessa eräs lviviläinen alkoi pakata kommunistista kirjallisuutta ikkunoittensa eteen suojaksi paineaalloilta. Kirjahyllyiltä ei kuitenkaan tarttunut käsiin pölyisiä neuvostopainoksia marxismi-leninismin perusteoksista vaan situationistien, Aufhebenin, Théorie Communisten ja muiden aikamme eteenpäinnäyttävimpien kommunistien kirjoituksia. Näidenkin positioista ammentaen ”Andrew” avaa kirjeissään näkökulmaa Ukrainan sodan jokapäiväiseen elämään, sodan syiden analyysiin ja yhteiskunnan moniulotteisesta kriisiytymisestä ulospääsyn edellytyksiin.
KIRJE 1
Kertoisitko meille aluksi hieman taustastasi ennen sotaa?
Olen alun perin kotoisin Harkovasta, joka sijaitsee Itä-Ukrainassa, vain muutaman kilometrin päässä rajalta. Viime vuodet olen viettänyt Lvivissä opiskelemassa. Perheeni ja sukulaiseni ovat kotoisin Harkovasta, ja ennen Lviviin muuttoa puhuin päivittäin venäjää. Harkova on lähes täysin venäjänkielinen, mutta kuten nyt näemme, tämä ei välttämättä johda venäläismielisiin kantoihin. Opiskelen tietotekniikkaa: osittain siksi, että se on ainoita tapoja välttää nälkäpalkalla eläminen Ukrainassa ja saattaa jossain vaiheessa avata mahdollisuuden muuttaa maasta (”paeta”). Toisaalta nautin myös matalan tason ohjelmoinnista ja teknologiasta ylipäätään, ja olen kiinnostunut siitä, miten kapitalistinen nykyaika määrää teknologian kehitystä ja sallii samalla myös vapauttavammat käyttötavat.
Olen kiinnostunut myös kommunismista. Kommunististen näköalojemme hahmottaminen edellyttää pääoman ja historian yleistä ymmärtämistä. Olen yrittänyt perehtyä myös siihen, miten kehittyvät maailmanmarkkinat, ”toinen maaorjuus” ja imperialistinen laajentuminen ovat muokanneet tätä maata, jossa kasvoin. Yritän ymmärtää niitä tapoja, joilla meidät on muodostettu, siis historiaa Pietari-Juzovka-Odessa-akselin hitaasta ja epätasaisesta kapitalistisesta modernisaatiosta Neuvostoliitonaikaisiin modernisaatioihin. Samalla yritän oppia niistä vapautusliikkeistä, jotka taistelivat maanomistajan, kapitalistin ja byrokraatin ylivaltaa vastaan.
Mikä oli reaktiosi hyökkäyksen ensimmäisinä päivinä? Osasitko odottaa näin suurta venäläistä sotilasoperaatiota vai yllättikö se?
Valmistauduin sen mahdollisuuteen. Pakkasin kaikkein välttämättömimmät tavarat ja paperini ja varmistin, että perheelläni Harkovassa oli evakuointisuunnitelmat. En kuitenkaan uskonut, että täysimittainen hyökkäys tapahtuisi. Odotin samanlaista Venäjän massiivista informaatiokampanjaa kuin vuonna 2014 ennen Krimin ja Donbassin valtauksia. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että Venäjän invaasiosuunnitelmien salamyhkäisyys teki näistä ”propagandaindikaattoreista” epäluotettavia. Pidin päivittäin silmällä Venäjän valtiollista mediaa enkä nähnyt merkittävää provokaatioiden lisääntymistä, ja ajattelin, että rajan läheisyyteen sijoitettuja joukkoja voitaisiin käyttää vipuvoimana, jotta Ukraina ja Nato saataisiin neuvottelemaan Venäjälle hyväksyttävämmät ehdot. Jotkut ihmiset ylireagoivat jokaiseen uuteen satelliittikuvaan Venäjän sotilastukikohdista, mutta suurin osa oli jo tottunut siihen, että Venäjä käy sotaa idässä ja on aina halunnut paljon enemmän.
Kukaan ei kuitenkaan olisi voinut valmistautua siihen, mitä oli tulossa. Vaikka piti mielessä, että Venäjän hyökkäys on jatkunut jo kahdeksan vuotta, ja näki veristen kauppatavaroiden kasaamisen ja imperiaalisten pyrkimysten hallitseman jokapäiväisen elämän jatkuvana sisällissotana, niin mikään ei voinut valmistaa siihen aikaiseen aamuun, jolloin ilmahyökkäyssireenit vihdoin puhkaisivat unen sumun. Ensin ajatukset sodasta tunkeutuivat puolitietoiseen tajuntaani ja räjähtivät sisälläni. En ollut vielä varma asioiden mittakaavasta. ”Jokainen sotilaslentokenttä on tuhottu”, kuulin, ja muistin kaikki kartat, joissa oli punaisia pisteitä rajan ympärillä. ”Panssarivaunut ovat kaupungeissa”, soi päässäni, kun pakkasin nopeasti tavaroitani. Kehoni kieltäytyi yhteistyöstä. Jokainen ääni voimistui kymmenkertaisesti, enkä pystynyt istumaan alas hetkeksikään. Kävelin ympäri asuntoa selaten uutisia ja tekstaten ystäville. Tässä tilassa vietin seuraavat päivät. Lopulta Venäjän eteneminen hidastui ja monet rauhoittuivat sen myötä.
Perheelläni oli onni päästä pois Harkovasta jo varhain aamulla ensimmäisten sireenien jälkeen. Kun ystäväni olivat ylittäneet Puolan rajan, liityin perheeni seuraan, ja olemme edelleen Länsi-Ukrainassa suhteellisen turvassa yhdessä joidenkin sukulaisten kanssa. He evakuoituivat Harkovasta muutamaa päivää myöhemmin. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä Ukrainaan, koska olen kutsuntakelpoinen. Emme ole vielä varmoja jatkotoimistamme. Kaikki riippuu siitä kuinka kauan tämä sota jatkuu, ja onko meillä kotia jonne palata.
Sota merkitsee normaalin elämänkulun pysähtymistä ja poikkeuksen tunkeutumista siihen. Missä määrin nykyinen tilanne on mielestäsi muuttamassa Ukrainan yhteiskuntaa? Ovatko vanhat poliittiset ja sosiaaliset jakolinjat säilyneet ja voimistuneet? Vai olemmeko päinvastoin todistamassa uusien jakolinjojen mukaista nopeaa rakennemuutosta?
Jopa ne, jotka eivät ole oppineet, että poikkeustila on sääntö, huomaavat nykyisten jakolinjojen ilmiselvästi vahvistuvan. Ei ole sattumaa, että suhteettoman suuri osuus miehitettyihin ja saarrettuihin kaupunkeihin pommitettavaksi jääneistä ihmisistä on köyhiä ja usein vanhoja. Tulipaloja sammuttavat ja katuja siivoavat palvelutyöntekijät halutaan esittää isänmaallisina sankareina. Muualla ihmiset nukkuvat pelloilla, koska rajoilla on valtavat jonot. Epäonnekseen Afrikasta tai Lähi-idästä tulleet käännytetään suoralta kädeltä. Monet ovat päättäneet luopua työstään, mutta hallitus yrittää motivoida ihmisiä palaamaan normaaliin elämään ”rauhallisilla” alueilla. Niinpä aiemmin ”välttämättömistä” ja ”loogisista” yhteiskunnallisista rakenteista on tullut yhä vahingollisempia.
Nykytilanne palvelee kiistämättä taantumuksellisia voimia: militarisoidut kansallismieliset ryhmät saavat enemmän tukea ja ovat yhä enemmän ”valtavirtaa”. Edistysmieliset liberaalit unohtivat poliittisen projektinsa ja siirsivät kaiken tukensa valtiokoneiston taakse. Näen kuitenkin myös monia radikalisoitumisen mahdollisuuksia. Värvätessään ihmisiä, estäessään miehiä poistumasta maasta, pidättäessään ja tappaessaan ryöstelijöitä armeija ja poliisi paljastavat, että valtiota ei kiinnosta meidän selviytymisemme vaan lakien suojelu. Kun ymmärtää ja tuntee omissa nahoissaan sen, että järjestelmä, jossa elämme, on näiden kauheuksien syy ja että tämä väkivalta ruokkii sitä, on todella vaikea kuunnella ihmisiä, jotka maalaavat ukrainalaisen kärsimyksen pysyväksi ja ehdottavat puolivillaisia poliittisia toimenpiteitä.
Ukrainan hallitus ja tiedotusvälineet haluavat esittää hyökkäyksen myyttisenä ”luonnollisena” tapahtumana. Terveysministeri siirtyi helposti Covidin tartuttamien ja tappamien ihmisten lukumäärän raportoinnista sodassa murhattujen lasten lukumäärän raportointiin. Sota ja pandemia on näin ollen erotettu normaaliudesta, niiden syyt ja seuraukset valtiosta ja koko maailmasta: ne esitetään hallitsemattomina katastrofeina. Ukrainan siviiliväestön joukkomurhaa kuvataan epäpoliittiseksi ja sen sanotaan olevan peräisin epäinhimillisestä, geneettisestä ja tartuntaa levittävästä venäläisten ”örkkien” populaatiosta. Ukrainan valtio yrittää tässä kuvaelmassa vain selviytyä, ja on maanpetos olla heittäytymättä sotaan sen suojelemiseksi.
Sodan syiden tahallisen vääristelyn (”sota ei voi mitenkään olla osa normaaliutta; fasismi ei ole liberaalin demokratian vakiovaruste vaan jotain sen ulkopuolista”) lisäksi nykyistä tilannetta luonnehtii se, ettei nationalisteilla ja liberaaleilla ole tarjota kerta kaikkiaan minkäänlaisia ratkaisuja. Vaatimukset hyvityksistä (jotka itsessään ovat vain naamioituja vaatimuksia ”syyllisten” venäläisten joukkomurhaamisesta) ja puheet Putinin salamurhasta osoittavat, että maailman imperiaalisen asetelman odotetaan olevan ikuinen ja saatamme toivoa vain vähäisiä uudelleenjakoja. Taloudellinen apu Ukrainalle on tärkeää, mutta odotukset siitä, että sodan jälkeen Ukrainan talous elpyisi ”suuren isänmaallisuuden” ja ”kansallisen yhtenäisyyden” ansiosta, ovat perusteettomia. Nämä eivät ole minkäänlaisia ratkaisuja. Sota on erottamattomasti sidoksissa pääomaan eikä pelkkä virhe sen normaalissa toiminnassa. Vaikka rauhansopimus tai Putinin kuolema lopettaisi tämän sodan tässä, se ei estäisi Venäjän pyrkimystä hallita entistä Neuvostoliiton aluetta myös tulevaisuudessa.
En hyväksy syyttömyyden ja syyllisyyden kategorioita, joilla oikeutetaan muukalaisvihaa ja kansanmurhaa. Vain joukkoliike molemmin puolin rintamaa ja armeijoissa itsessään pystyy pysäyttämään maailman, joka tuo sodan pitkästä aikaa lähelle imperiaalista ydintä. Tämä joukkoliike voi saada alkunsa kipinästä, jota emme ehkä pysty vielä ennakoimaan. Meidän olisi pyrittävä laajentamaan siviilivastarinnan saarekkeita ja rakentamaan universalistisia yhteisöjä. Imperialismia ei ensinnäkään voi erottaa sitä ajavasta taloudellisesta nationalismista. Toiseksi miljoonien ihmisten jättäminen kuolemaan Covidin, sodan tai ilmastonmuutoksen vuoksi kuuluu siihen hallintotapaan, jonka alaisuudessa elämme. Nämä molemmat voidaan voittaa vain vallankumouksessa, jossa rakennetaan radikaalisti uudenlainen maailma.
Kysymykseni saattaa kuulostaa sinusta naiivilta, mutta mitä on jäljellä vuoden 2013 Euromaidan-liikkeestä? Onko alhaalta ylöspäin suuntautuva mobilisaatio aktivoinut sitä jollakin tavalla uudelleen? Venäjän ja Ukrainan välistä alueliitossotaa ei voi nähdä erillään aiemmista tapahtumista. Vuoden 2004 oranssin vallankumouksen ja vuoden 2014 Maidanin myötä Ukrainassa on nähty kaksi toistaan seurannutta liikettä, jotka johtivat Venäjämielisen hallinnon kaatumiseen. Voisitko käydä lyhyesti läpi Ukrainan yhteiskunnallisten liikkeiden historiaa kahden viime vuosikymmenen ajalta sekä niitä tapoja, joilla Putinin hallinto vastusti näitä liikkeitä?
En usko, että Euromaidan-liikettä pitäisi ottaa nykytilanteen analyysin lähtökohdaksi. Vuoden 2004 mielenosoitukset jäivät ”korruption vastaisen edistyksellisen liikkeen” roolin vangiksi. Se, mitä nykyään kutsutaan ”oranssiksi vallankumoukseksi”, käytti myöskin nationalistista kieltä pyrkiessään määrittelemään selkeän ukrainalaisen identiteetin. Siinä myös juurrutettiin syvälle ajatus siitä, että korruptio on Ukrainan pysähtyneisyyden syy eikä vain yksi Neuvostoliiton jälkeisen valtion alhaisen kannattavuuden oireista. Vasemmistoliikkeet, jotka pitävät korruptiota kamppailunsa pääkohteena, käyvät jo valmiiksi hävittyä taistelua vihollisen maastossa.
Suhteellisen rauhanomaisella oranssilla vallankumouksella ei ollut koskaan muuta tavoitetta kuin vaalituloksen tunnustaminen. Sen jälkeen talven 2013-14 tapahtumat ovat osoittaneet, että Neuvostoliiton jälkeensä jättämällä alueella voi olla joukkoliike, joka pystyy taistelemaan poliisia vastaan. Euromaidania itsessään ei voi helposti luokitella. Mielenosoituksen vaatimukset olivat moninaiset, ja liikkeen hyvin ristiriitainen luonne syveni entisestään sitä mukaa kun poliisin väkivalta mielenosoitusten tukahduttamiseksi voimistui. Mielenosoittajat eivät kaikki olleet oikeistolaisia militantteja, mutta kiistämättä monet heistä olivat lopulta yhtä mieltä verraten pienten natsiryhmien kanssa ja ottivat vaikutteita niin näiden katutaktiikoista kuin puheestakin.
Maidanin jälkeen oikeistolainen retoriikka jatkoi siirtymistään valtavirtaan. Monet liberaalit pitivät sopivana ”omia” ylpeänä Putinin väitteet siitä, että Ukraina on täynnä ”Bandera-faneja”.1 Suhtaudun varsin pessimistisesti solidaarisuuden rakenteiden syntymisen mahdollisuuteen kansannousun jälkeen. Maidanin jälkeinen historia on loistava esimerkki siitä, miten oikeistolaiset miliisit ovat pystyneet vakiinnuttamaan valtansa kaduilla ja luomaan vahvat yhteydet ja jopa aseman armeijaan, poliisiin ja valtioon. Samaan aikaan erilaiset anarkistiryhmät ovat hiljalleen kadonneet tai jopa muuttuneet itse isänmaallisiksi.
Maidan ja sitä seurannut Venäjän hyökkäys Donbassin alueelle johtivat jättimäisen vapaaehtoisverkoston syntymiseen. Armeijan vahvistamiseen tähtäävät poliittiset aloitteet olivat silloin, kuten nykyäänkin, erittäin suosittuja. Nämä usein epäpoliittiset verkostot ovat päätyneet varustamaan oikeistopataljoonia, jotka ovat perustaneet omia koulutuskeskuksiaan ja rekrytoivat aktiivisesti niitä nuoria, jotka enemmän kuin mielellään hakkaavat queer-ihmisiä kaduilla.
Nykypäivän sotauutisoinnissa, jossa aina ylistetään Ukrainan armeijan suorituskykyä, ei näy sitä, mitä ihmiset eivät muutenkaan yleisesti ymmärrä: Ukrainan armeijan koulutus, ylläpito ja aseistaminen sekä IMF:n luottovaatimukset ovat rakenteellinen syy sairaaloiden, koulujen ja yliopistojen karsimiseen, köyhyystason eläkkeisiin ja julkisen sektorin palkankorotusten puuttumiseen. Jos Ukraina joskus hyväksytään EU:hun, on sen tulevaisuus säästötoimien kurimusta.
Maidanin jälkeen radikaali poliittinen toiminta on rajoittunut joko jonkin armeijaa lähellä olevan miliisin toimintaan osallistumiseen tai taisteluun oikeuksien puolesta. Radikaalien on pyrittävä rikkomaan valtion rakentamaa kuvaa ”isänmaallisesta sodasta” hylkäämättä perustavimpia periaatteita pakolaisten sekä ukrainalaisten ja venäläisten toisinajattelijoiden auttamisesta. Tämän sodan ja sen jälkiseurausten myötä tulemme näkemään suurta sortoa rajan molemmin puolin. Viime kädessä eniten joutuvat kärsimään pakolaiset, jotka polttavat säästönsä ja keräävät yhä suurempia velkoja. Yritys takertua lain ja pääoman jäänteisiin panssarivaunujen vyöryessä paikalle paljastaa sen, että ihmisten selviäminen ja toimeentulo on pelkkä pääoman lisääntymisen sivutuote.
KIRJE 2
Voitko kuvailla lyhyesti, miten tilanne on kehittynyt viime viikolla tehdyn haastattelumme jälkeen? Mitä uutta olet havainnut?
Muutama asia tuli selväksi, kun Venäjän eteneminen pysähtyi Koillis-Ukrainassa. Ukrainan hallitus nojaa maan sisällä olevien pakolaisten auttamisessa vapaaehtoisiin, eikä tilojen puuttuminen johdu vain hyökkäyksen yllätyksellisyydestä. Rauhansopimuksen mahdollisuus näyttää yhä synkemmältä, kun pyrkimyksiä rakentaa kuvaa onnistuneesta sodasta on tehostettu ja Zelenskyi on ilmoittanut, että Krimin ja Donbasin kohtalosta päätetään koko maan kattavalla kansanäänestyksellä. Venäjän joukot ovat lopettaneet yritykset ukrainalaiskaupunkien valtaamiseksi ja ovat sen sijaan päättäneet piirittää niitä ja katkaista viestintäyhteydet. Mariupolin kaupunkitaistelut, niiden hirvittävät tuhot ja lukemattomat siviilien kuolemat ovat poikkeus. Ne yhdessä Harkovan sekä Kiovan alueiden taukoamattoman pommituksen kanssa osoittavat sen, mikä on tämän kulutussodan hinta.
Putinin hallitus näyttää haluavan palauttaa imperialistisen näkemyksen Venäjän roolista ja on jo vuosikymmenen ajan yrittänyt toimia alueellisena santarmina. Missä määrin viimeaikaiset tapahtumat ovat mielestäsi osa Venäjän yleisempää politiikkaa entisen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluvia maita kohtaan?
En usko, että Venäjän imperialismia on juurikaan ”palautettu”. Se on jatkunut entisillä linjoilla, vaikkakin Venäjä on tietysti menettänyt kylmän sodan aikaisen asemansa lännen päävihollisena. Neuvostoliiton romahdus ei nähdäkseni ollut radikaali taloudellinen ja poliittinen katkos vaan siinä on ollut yllättävää jatkuvuutta. Neuvostotasavallat ovat irtautuneet Neuvostoliiton asettamista rajoista, mutta ne ovat myös säilyttäneet rakenteensa ja neuvostoliittolaisen vähemmistöpolitiikkansa. Niinpä vähemmistökieliin ja poliittiseen autonomiaan liittyvät kiistat, jotka aiemmin kulkivat puolueen keskuskoneiston kautta (joka usein delegoi niiden ratkaisemisen takaisin virallisesti tunnustetuille kansallisuuksille), ovat nyt menettäneet sovittelijansa. Tilanteet voivat räjähtää avoimeksi sodaksi. Kun näemme, että Neuvostoliiton hajoaminen oli seurausta liiton rakenteeseen sisäisesti kuuluneiden jakolinjojen hitaasta kehittymisestä, niin ”vallankumouksellisen” perspektiivin puuttuminen tai nationalistiset purkaukset Neuvostoliiton jälkeisissä valtioissa eivät yllätä. Valtio- ja puoluerakenteiden tason autonomia on heijastunut itsenäisyydeksi yritystasolla, kun riippuvuus markkinoista on kasvanut. Yritykset ja riiston muodot sopeutuivat hitaasti globaalien rakenteiden nopeaan muutokseen. Tyytymättömyys kulki ensin vakiintuneiden neuvostobyrokratian kanavien kautta ja siirtyi sitten kaduille, kun yritykset luopuivat työvoimareservistä tuotantokustannusten alentamiseksi ja ylijäämäväestö kasvoi.
Alueella on nähtävissä kaksi venäläisen imperialismin muotoa. Esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Kazakstanissa Venäjä on ylläpitänyt ystävällisiä suhteita hallitsevaan luokkaan, ja sen poliisi ja asevoimat voivat toteuttaa kapinallisten vastaisia kampanjoita. Venäjä näyttää hieman toisenlaiset kasvot Ukrainassa ja Georgiassa. Ensin mainitun kyvyttömyys löytää rauhanomaista ratkaisua Venäjän kanssa merkitsi liittohankkeen lopullista päättymistä, ja molemmat ovat sittemmin siirtyneet pois Venäjän vaikutuspiiristä. Venäjä on ryhtynyt avoimeen sotaan molempia maita vastaan, koska se ei halua menettää valtioita, joiden yhtenäisyydestä uuden Venäjän federaation kanssa on tullut keskeinen kysymys maan kehittyvälle nationalismille. Tämän lisäksi sodalle tarjosi syytä myös pelko siitä, että Ukrainan kansannousut saattaisivat johtaa levottomuuksiin maan ytimessä. Venäjän oligarkia, joka luottaa valtion monopoliin raaka-aineiden louhinnassa ja energiateollisuudessa, pyrkii luonnollisesti hyödyntämään tiiviisti yhteenliittynyttä Neuvostoliiton jälkeistä aluetta. Venäjän hallitsevan luokan panoksena on yhteinen tavoite poliittis-militaristisen herruuden saavuttamiseksi ja vuokraa kiskovan imperiumin perustamiseksi.
Jotkut imperialismin vastaiset analyysit päättyvät valitettavasti tähän: Venäjään tärkeimpänä uhkana länsimaiselle vapaudelle. Yhdysvaltojakaan ei kuitenkaan pidä päästää pälkähästä: 1990-luvun liberalisointeja ei voi lukea yksittäisten toimijoiden syyksi, mutta on selvää, että ne vaikuttivat suoraan siihen, että elintaso romahti jokaisessa Neuvostoliiton jälkeisessä valtiossa ja että alueesta tuli taantumuksellisen politiikan kasvualusta. Yhdysvallat vaikutti myös osaltaan siihen, että jännitteet kasvoivat ennen hyökkäystä, ja se nauttii siitä, että sillä on taas tekosyy sotilasbudjetin kasvattamiseen. Historia osoittaa, että voitontavoittelu on usein uhmannut kallonmittaajien narratiiveja ”itämaisesta” ja luonnostaan länsivastaisesta Venäjästä. Riittää, kun muistaa, että Ranska ja Britannia taistelivat oikein mielellään itsevaltaisen Venäjän rinnalla ensimmäisessä maailmansodassa, mutta lähettivät venäläiset retkikuntajoukot leireille, kun ne vallankumouksesta kuultuaan alkoivat muodostaa sotilaskomiteoita. Ranska oli pettynyt siihen, ettei vallankumouksen jälkeen ollut vahvaa Venäjää, joka olisi tukenut Saksan jakamista. Yhdysvallat ei noudattanut kansallista itsemääräämisoikeutta koskevaa politiikkaansa Venäjän keisarikunnan osalta, vaan toivoi yhteistyötä bolševikkien kanssa. Myöhemmin se tuki Gorbatšovia Neuvostoliiton loppuun asti.
Mikä on Ukrainan hallituksen ja kansallismielisten ryhmittymien välinen suhde lähes kuukauden kestäneen sodan jälkeen?
Zelenskyin hallitus yrittää navigoida varovasti rauhanneuvottelujen vaarallisilla vesillä. Kansallismieliset ja natsit eivät ole Ukrainan valtion johdossa eivätkä he ole koskaan nauttineet merkittävää poliittista kannatusta, mutta ovat vakiinnuttaneet asemansa vahvasti vakinaisessa armeijassa ja erilaisissa miliiseissä. Niiden johtajat saattavat olla halukkaita testaamaan valtaansa, jos Zelenskyi joskus horjahtaa. Venäjän hyökkäys on Ukrainan nationalismin suurin popularisoija ja uusia aseita virtaa maahan.
Nationalismin suhde Ukrainan valtioon on kuitenkin monimutkaisempi. Kuten mikä tahansa kansallisvaltio, se pyrkii sovittamaan yhteen ristiriitaiset historialliset kertomukset sekä projisoimaan kaiken vastakkainasettelun demokratian tasolle ja tekemään siitä näin epäpoliittista. Tämä johtaa lopulta siihen, että kaikki historialliset erot sulautuvat tarinaksi yhtenäisestä kansakunnasta, joka on vihdoin vapautunut ikuisesta Venäjän imperiumista. Niinpä Bohdan H’melnytskyi, Symon Petljura ja Stepan Bandera2 esiintyvät sovussa sen kuvan rinnalla, jossa ukrainalaiset vapauttavat keskitysleirit. On mahdotonta puolustaa pelkästään valtion liberaalia puolta, koska sen ylläpitäminen edellyttää fasistista väkivaltaa aina kun järjestys on uhattuna. Kansallisen yhtenäisyyden lujittamiseksi demokratia on laitettava tauolle ja puolueet kiellettävä. Talouden pysähtyminen herättää parodista väkivaltaa ja sadismi astuu kuvaan: ryöstelijät riisutaan ja teipataan puhelinpylväisiin. Koska kansakunnan hyvinvointi on vaakalaudalla, voidaan työntekijöiden oikeuksia rajoittaa, ja pelkkä kieli saa ihmisen vaikuttamaan epäilyttävältä. Historiallinen menetelmämme ei tunne empatiaa nationalistista historiankirjoitusta kohtaan. Muistomerkkien pystyttäminen sorretuille ei merkitse valtion loppua. Meitä ei myöskään ohjaa uteliaisuus tai rinnastusten etsiminen. Ainoa yhtäläisyys meidän ja valtion hautaamien ja unohtamien ihmisten välillä on se, että taistelemme yhä tulevan maailman puolesta olemassa olevaa maailmaa vastaan. Sitä haastavan yhteiskunnallisen liikkeen on räjäytettävä ristiriidat, jotka nykyisin vievät ukrainalaista kansalaisyhteiskuntaa eteenpäin.
Millaisia välineitä voisi olla politiikalla, joka torjuu sekä venäläisen autoritarismin että lännestä tulevan talouden diktatuurin? Voitaisiinko tällainen kanta kuulla tulevina vuosina Ukrainassa ja jakaa laajalti edelleen?
Ei pidä luopua ”ei muuta sotaa kuin luokkasotaa” -periaatteesta, mutta voi silti olla vaikea kuvitella välittömiä avustustoimia pidemmälle menevää strategiaa. Tämänhetkinen tilanne on erittäin monimutkainen, ja vallankumouksellisten solidaarisuusverkostojen lähes täydellinen puuttuminen Ukrainasta vähentää huomattavasti vaihtoehtoja. Joskus jopa vapaaehtoisesti taisteluun osallistuminen saattaa olla turvallisempi vaihtoehto kuin piileskelyn jatkaminen. Siksi arvostan sitä, että toverit jakavat keskustelujaan aiheesta ja että radikaalit kollektiivit ymmärtävät todellisten solidaarisuustoimien merkityksen.
Johdonmukaista strategiaa hahmotellessa saattaa nousta kiusaus lykätä yhteiskunnallista taistelua rauhallisempiin aikoihin. Sodan lopputulos vaikuttaa tietenkin yhteiskunnallisen kamppailun näköaloihin, ja on vielä vaikea ennustaa, tuleeko Ukrainasta ”puolueeton” valtio vai olemmeko vasta pitkän kulutussodan alussa. On yhä selvempää, että sodan seuraukset tulevat olemaan kansainvälisiä. Eteläinen maailma saa jälleen merkittävän iskun elintarviketurvaansa, vain kaksi vuotta Covid-19 -shokin jälkeen. Meidän ei kuitenkaan pitäisi alistua sodan ja rauhan kahtiajakoon, joka lopulta vain puolustaa hallitusten julistamaa poikkeustilaa: Donbassin pitkittynyttä sotaa esimerkiksi käytetään perusteluna sille, ettei ole ryhdytty toimiin taantumuksellista väkivaltaa vastaan, ja Ukrainan valtio pystyy tukahduttamaan kaiken toisinajattelun julistamalla sen yksinkertaisesti ”venäjämieliseksi”. Emme voi odottaa sopivan demokraattista ja vakaata kapitalismia. Meidän on sopeuduttava katastrofiin ja yritettävä löytää keinoja, joiden avulla laajentaa mahdollisuuksia sen uusintamisen keskeyttämiseksi tässä ja nyt.
Pakolaisten vastaanottamisen ja asuttamisen lisäksi meidän pitäisi rakentaa pitkäaikaisia solidaarisuusrakenteita valmistautuaksemme ruoka- ja ilmastokriiseihin. Meidän on vastustettava globaalin pohjoisen militarisointia tietoisena siitä, että näitä aseita käytetään jonain päivänä meidän sivilisaatiollemme niin ”erilaisia” ja ”vieraita” pakolaisia vastaan. Raskaasti vartioitujen Ukrainaan vietävien aselähetysten sabotoiminen ei ehkä kuitenkaan ole paras tapa heikentää Ukrainan kansallista puolustusta ja armeijan suosiota. Meidän pitäisi tukea joukkokarkuruutta ja kapinoita molemmin puolin ainoana realistisena keinona asevelvollisuuden lopettamiseksi ja asepalveluksen välttelyn atomistisuuden murtamiseksi. Meidän pitäisi torjua Ukrainan rakentama kuva onnistuneesta sodasta: tätä sotaa ei voi voittaa, ja niin kauan kuin tämän kieltäminen jatkuu, tapetaan joka hetki yhä enemmän ihmisiä. Isänmaalliset julistukset eivät auta tuoreeltaan kutsuttuja sotilaita. Ne eivät myöskään auta ihmisiä, jotka eivät voi evakuoitua piiritetyistä ja pommitetuista kaupungeista, jotka ”eivät koskaan kaadu”, kuten viranomaiset vakuuttavat. Deutsche Vaterlandspartein historiallinen esimerkki riittää osoittamaan, että taantumukselliset voimat toimivat sodan jatkamisen puolesta niin kauan kuin ne pitävät sen voittamista mahdollisena.3
Emme voi jatkaa tilanteen analysoimista tarkastelemalla vain symboleita ja iskulauseita, näkemällä fasismia vain silloin kun se käyttää hakaristiä ja ylistämällä mustia lippuja liehuttavia miliisejä. Ensimmäisessä tapauksessa joidenkin motiivina saattaa olla kyvyttömyys nähdä fasismi liberaalien hallintotekniikoiden välttämättömänä osana, jälkimmäisessä taas toive puhtaasta vallankumouksellisesta subjektista. Valmiiksi tietoista subjektia ei voi ilmaantua, vaikka jotkut yrittävätkin kiertää kokoonpano-ongelmaa julistamalla Messiaan tuloa kamppailuissa, jotka eivät esitä vaatimuksia, samalla kun toiset toivovat yhä punaista demokraattista hegemoniaa. Meidän olisi kohdattava heikkoutemme suoraan – tietoiset vallankumoukselliset ovat vain pisara minkä tahansa kansannousun meressä – ja huolehdittava siitä, että siitä tulee luokkamme vahvuus kansannousun aikana.
Sen sijaan, että hurraisimme ”vallankumouksellisen” itsepuolustus-sotnian4 muodostamiselle osana Zaporožjen Sitšin nykyaikaista uudelleenelävöittämistä jonkin uuden Maidanin aikana, meidän olisi kyseenalaistettava toveriemme keskuudessa vallitseva militanttiuden fetisismi. Väkivallan myytin ympärille muodostettava maskuliininen katujengi ei ole ainoa tapa torjua fasismia, eikä valtiota todellakaan voi voittaa taistelemalla osana vakinaista armeijaa. Meidän pitäisi vastustaa kaikkia niitä, jotka yrittävät tehdä kapinasta ”vakavan” asian, ja niitä, jotka ylläpitävät omaisuus- ja sukupuolieroja torin valtauksen epävarmoissa oloissa. Jotta emme vain sokeasti tukisi ”antipoliittisina” itsensä esittäviä liikkeitä, meidän on erotettava toisistaan eri taktiikoiden käyttötarkoitukset – barrikadit, Molotovin cocktailit ja valtaukset eivät sinänsä ole vallankumouksellisia. Taantumuksellisten liikkeiden ”käännyttäminen” ja kansallismielisten narratiivien kaappaaminen eivät auta asiaa. Siinä missä ukrainalaiset kasakat ovat jättäneet vaimonsa ja perheensä kotiin liittyäkseen demokraattiseen palkkasoturivaltioon, meitä kiinnostaa sellaisten universalististen yhteisöjen rakentaminen, jotka taistelevat nykyisiä jakolinjoja vastaan. Sodanvastaisen liikkeen menestys Ukrainassa riippuu kyvystämme välttää järjestäytymisen nationalistiset ansat ja kestää väistämätöntä sortoa.
KIRJE 3
Onko tilanteessa tapahtunut kiinnostavia käänteitä viime viikkojen aikana?
Vaikka eteneminen on hidastunut ja viikot muistuttavat enemmän toisiaan, yksi huomattava muutos on tapahtunut. Uutiset Ukrainan armeijan onnistuneista vastahyökkäyksistä Kiovan ympäristössä ja siitä, että Venäjä luopui tietyistä edellytyksistään rauhanneuvottelujen aloittamiseksi, ovat vahvistaneet kuvaa Ukrainan sotilaallisesta menestyksestä. Ukrainalaisyleisö alkoi juhlia ”jo voitettua sotaa”, kun Venäjä ilmoitti, että se vähentäisi sotilaallisia ponnistelujaan Kiovan ympärillä. On vielä epäselvää, onko Venäjä todella sitoutunut rauhanneuvotteluihin vai ovatko ne vain hetkellinen harhautus. Samoin ”vetäytymisen” laajuus jää nähtäväksi. Meidän on kuitenkin syytä katsoa myös asian toista puolta. Ukrainan puolustus luottaa edelleen varusmiehiin ja vailla sotilaskoulutusta oleviin vapaaehtoisiin samalla kun Nato valmistelee loputtomia asetoimituksia. Menestys rintamalinjoilla tulee vahvistamaan kuvaa normaaliudesta ja pakolaiset joutuvat tyytymään katastrofiin avun vähitellen kaikotessa. Saarrettujen kaupunkien asukkaat joutuvat edelleen piileskelemään päivittäisiltä pommituksilta, ja Venäjä tulee todennäköisesti käyttämään vapautuneita joukkojaan muiden hyökkäyssuuntien vahvistamiseen. Toisin kuin ne, jotka puolustavat innokkaasti väärää sodan ja rauhan kahtiajakoa, me tiedämme, ettei tämä ole vielä ohi.
Olemme saaneet tietää, että Ukrainan hallitus on hätätilan nimissä ja sotatilalainsäädäntöä soveltaen säätänyt joukon lakeja, jotka rajoittavat ankarasti työntekijöiden oikeuksia. Työnantajat voivat pidentää työviikkoa 40 tunnista 60 tuntiin, lyhentää lomia tai peruuttaa ylimääräisiä lomapäiviä. Toimiiko tämä pohjana työlainsäädännön ja ammattiliittojen radikaalimmalle muutokselle sodan nimissä?
Ukrainan työttömyysaste oli korkea jo ennen sotaa, noin 10 prosenttia, ja työllisyysaste oli 65 prosenttia vuonna 2021. Erittäin epävarmaa tulevaisuutta koskevat kysymykset, joita Euromaidaniin runsain joukoin osallistuneet opiskelijat nostivat esiin, ovat vain kärjistyneet, kun yliopistojen karsiminen on jatkunut monien muiden julkisen sektorin säästöohjelmien ohella. Kaikkien ikäryhmien korkea epävirallisen työllisyyden aste ja olemattomat eläkkeet merkitsevät sitä, että suurimmalla osalla väestöstä ei ole ulospääsyä köyhyydestä. Pysähtyneessä ja toivottomassa maassa tiedettiin, etteivät omat suunnitelmat voi toteutua. Ne kuitenkin romahtivat hitaasti ja antoivat mahdollisuuden teeskennellä, että vaihtoehtoja on vielä olemassa. Sota sen sijaan saa ihmisen täysin pois tolaltaan ja tuntemaan itsensä aivan voimattomaksi: hänet heitetään uusien, seurauksiltaan arvaamattomien todennäköisyyksien mereen, jossa kaikki on menetetty ja kaikki ovat hämmentyneitä. Kuukausi sotaa, enkä ole vielä varma pystynkö koskaan puhumaan ajasta tämän sodan ”jälkeen”. Se tuhoaa tulevaisuutta, ei ainoastaan polttamalla arvokkaita pörssioptioita ja miljoonia palkkatyöuria vaan myös kosmologisessa mittakaavassa. Kun toverit ajautuvat isänmaallisten armeijoiden riveihin, kun he ovat paitsi kuolleiden sukupolvien perinteen vallassa myös suorastaan ylistävät sen toistumista, näyttää vapautumisen mahdollisuus pois suljetulta.
Siksi pelkään, että ”väliaikaiset” työlait ovat vain virallistaneet jo vallinneita käytäntöjä. Juuri kukaan ei välitä asianmukaisesta oikeudellisesta menettelystä, kun miljoonat ovat jättäneet kotinsa ja työnantajat keskeyttäneet palkanmaksun. Järjestelmä häiriintyi hieman, mutta sopeutui nopeasti ja vahvisti jälleen kerran valtansa: pakolaiset yrittävät löytää mitä tahansa työtä, ja hyväksikäytön rajoituksista voidaan luopua näinä vaativina aikoina. On vaikeaa arvioida, tuleeko tämä jatkumaan sodan jälkeen. Se ei kuitenkaan olisi yllättävää, kun otetaan huomioon tarve löytää kannattavia toimialoja ulkomailta tihkuville investoinneille. Ammattiliitot tuskin vastustavat näitä lakeja, sillä Ukrainassa ei ole juuri minkäänlaista itsenäistä ammattiyhdistysliikettä. Viralliset Neuvostoliiton jälkeiset järjestöt ovat pelkkiä onttoja konservatiivisia rakenteita. Ainuttakaan lakkoa ei ole nähty, ei edes vuoden 2014 kansannousun aikana, ja enimmäkseen isänmaalliset ammattiliitot tuskin alkavat horjuttamaan maan sotatoimia.
Miten Ukrainan viime vuosien tapahtumat sopivat entisen Neuvostoliiton maiden viimeaikaiseen kansannousujen aaltoon?
Kuten kenen tahansa hyvän vallankumouksellisen, meidän ei pitäisi ottaa ”oppia vanhoista hyvistä asioista vaan uusista huonoista”. Vaikka historiallisen puolueen kehitys ei suinkaan ole tasainen ja lineaarinen prosessi, liikkeet oppivat toisiltaan. Tammikuun kansannousu Kazakstanissa oli ensimmäinen kerta, kun Neuvostoliiton jälkeisissä mellakoissa nähtiin laajamittaista ryöstelyä. Se oli myös ensimmäinen kansannousu laatuaan, jota ei käynnistänyt poliittinen tapahtuma. Aiemmin Valko-Venäjällä ihmiset olivat vältelleet kokonaan ryöstelyä mielenosoituksissa, jotka yleisesti ottaen vaativat oikeudenmukaisia vaaleja. Ukrainan mellakoitsijat ryöstelivät vuonna 2014 vain poliisin ja hallituksen toimistoja ja palauttivat hankkimansa aseet välittömästi.5 Kirgisian vaalien jälkeiset mellakat johtivat ryöstelyyn, ja poliisi joutui turvautumaan kansalaisten apuun ryöstettyjen kauppojen puolustamisessa. Avoimeksi jää kysymys siitä, millaista oppia Kazakstanin kansannousu, joka on yksi monista kaasun hinnan nousun aiheuttamista nykyaikaisista mellakoista, voisi tarjota nopeaan joukkokoordinointiin ja ryöstelyyn entisen Neuvostoliiton alueen mellakoitsijoille.
On vaikea olla joutumatta masennuksen valtaan Ukrainan Maidaninjälkeisiä tapahtumia katsellessa. Kansallismieliset marssit ja lakeja korjaavat6 mellakat ovat vetäneet puoleensa yhä liberaalimpia väkijoukkoja. Toisaalta edes koronarajoitukset eivät ole saaneet aikaan merkittävää liikehdintää. Ainoat mielenosoitukset, jotka uskalsivat nostaa päätään valtion leikatessa sairaaloiden määrärahoja ja luopuessaan kaikista viruksen torjumispyrkimyksistä, olivat harvojen, viimeisimpien rajoitusten poistamista vaatineiden yrittäjien järjestämiä. Niin kovasti kuin haluaisimmekin julistaa, että ristiriidat ovat vihdoin paljastuneet, niin todellisuus lyö äkkiä kasvoille. Bussimatkalla kuuntelet radiosta raporttia koronan äkillisestä puhkeamisesta bussinkuljettajien keskuudessa. Joskus näkee vanhoja saksalaisia mainoksia edelleen liisteröitynä käytettyjen bussien ikkunoihin. Täydellisen hiljaisuuden katkaisee vain äkillinen huuto, kun joku matkustaja huomaa, että pysäytysnappi ei enää toimi. Raitiovaunua voi kuitenkin ajaa ilmaiseksi useiden tuntien ajan öisin, kun poliisi-konduktöörivuoro on päättynyt.
Valko-Venäjän rautatielinjojen sabotaasit ja satunnaiset venäläisten karkaamiset osoittavat demokraattisesta mobilisaatiosta piittaamattomien häiriöiden voiman. Radikaalien esittämä kysymys ”pitäisikö meidän sabotoida kuolemankonetta?” ei koskaan ole ollut oikea – ikään kuin radikaalit voisivat välittömästi mobilisoida väestön. Kysymykseen oli kuitenkin aina olemassa vastaus: ”Elämässä ei olisi mitään järkeä, jos yleisen kauppatavaratuotannon kiertokulussa ei olisi häiriöitä.” Asevelvollisuuden välttely Ukrainassa on toistaiseksi edelleen atomisoitunutta, eikä se luonteeltaan huomaamattomana kykene tekemään loppua väestöä teurastavasta isänmaallisesta kansakunnasta.
Sodan yleistymisen prosessi ilmentää sitä mitä kutsumme todelliseksi liikkeeksi. Sitä saattaa olla vaikea havaita ennen repeämää, mutta voimme silti aistia vaiennetun kapinan värähtelyjä. Kaupungeissa eri puolilla Ukrainaa tapahtuva ryöstely on toistaiseksi kohdanneet kansalaisten itsepolisoivaa vastustusta. Pääoman valorisaatioprosessin ulkopuolelle suljetut osoittavat kuitenkin vihansa murtautuessaan myyntiautomaatteihin ja kioskeihin. Nämä kioskit symboloivat pääoman totaalista hallintaa maisemissamme: ne ovat kaupankäynnin kannalta optimoituja välineitä, jotka rajoittavat niiden sisällä olevan henkilön liikkumista. Usein ne sijaitsevat keskellä neuvostoliittolaista bulevardia, jonka mittakaavasta Haussmannkaan ei olisi osannut uneksia. Myyntiautomaatit ovat automaation kiellettyä unta: vapaa-aika on pelkkä kirous. Tällä erää Ukrainan politiikka tuottaa sosiaalidemokraatteja ilman sosiaalidemokratiaa, vaikka murtumalinjat alkavatkin jo paljastua.
Jos tätä näkemystä sosiaalidemokratiasta pidetään uskottavana, niin Mike Davisin kuvaus hallitsevan luokan sokeudesta on käyttökelpoinen.7 Hänen apokalyptisessä kuvassaan miljardöörit tuhoavat ”kaiken hyvän maan päällä” ilman, että ahneus enää tarvitsee spektaakkelin pitkäveteisiä perusteluja. Tähän nähden ei liene yllättävää, että poliittinen luokka, joka on pakotettu ylläpitämään oman kotimaisen taloutensa tuhoavaa globaalia järjestelmää, on epäjärjestyksessä ja ymmällään. Vaikka Davis antaa ymmärtää, että edistyksen myrskyn kouriin jääneen yhä näköalattomamman imperialismin syy olisi yksittäisissä politiikoissa tai poliitikoissa, hänen analyysinsä tunnistaa nykyisen ongelman. Fuchsia siteeraavalla Benjaminilla oli mielessään meidän aikamme, kun hän etsi työväenliikkeen kuolleista jäänteistä merkkejä materialistisesta ajattelusta:
”Dekadentit ajat ja sairaat aivot ovat myös taipuvaisia groteskeihin representaatioihin. Tällaisissa tapauksissa groteski heijastaa järkyttävällä tavalla sitä, että kyseisille aikakausille ja yksilöille maailman ja olemassaolon ongelmat näyttävät ratkaisemattomilta.8
Davisin esittämä masentava vaihtoehto ”Occupyn, BLM:n ja Sandersin kampanjoiden synnyttämien energioiden” epäonnistuneelle ”kanavoinnille” on vaatia 21. vuosisadan tekojen propagandaa, ikään kuin se voisi lievittää sortoa tai lakkauttaa sodan.9 Emme suostu alistumaan siihen kuvitelmaan, että näkisimme kauan sitten virkansa jättäneen Petljuran salamurhassa juutalaisten vapautuksen. Emme myöskään tyydy siihen, että Ukrainan kärsimykset ratkaistaisiin korjaamalla hieman vallan tasapainoa radikalisoituneen kansallismielisen liikkeen tuen turvin. Sen sijaan meidän on otettava lähtökohdaksemme aikakautemme perustavanlaatuinen toivottomuus ja yritettävä kartoittaa siitä ulos johtava pimeä tie.
Työväenliikkeen jäänteet hämärtävät näkymäämme. Sen sijaan, että yrittäisimme herättää henkiin sen ruumiin, meidän on kiinnitettävä huomiomme ympärillämme oleviin negativiteetin ilmentymiin. Yhteiskunta, jossa jokainen palkkatyöläinen on yksittäisen pääoman armoilla, sai aikaan lakkojen ja työväen itsehallinnon strategian. Jos tämä johti lopulta vain yleisen työttömyyden yhteiskuntaan, niin miltä vallankumous näyttää meille? Työpaikkojen hävittämisen, työvoiman liikkuvuuden lisääntymisen ja erilaisten näennäistyöllisyyden muotojen kautta riistosta on tullut koko yhteiskunnallisen kokonaispääoman funktio. Näemme sen kiertokulun hauraat hiussuonet tulevien kamppailujen kohteena. Sama dialektinen liike seuraa kansalaisuuden lähihistoriaa: niiltä, jotka panivat toivonsa sen universalisoitumiseen, on jäänyt huomaamatta ei-kansalaisen aseman yleistyminen. Vaikka jokainen kansalainen on aina potentiaalinen kansalainen, jonka aseman täydellisyyttä epäillään jatkuvasti niin että hänen täytyy sitä toistuvissa haastatteluissa jatkuvasti todistella, niin yksi tärkeimmistä ei-kansalaisen olemuksista on edelleen pakolainen. Kun tutussa kansallisessa ympäristössä puhkeaa sota, jolta kansallisvaltion juuri oli tarkoitus heitä suojella, niin kuinka pakolainen voisi mitenkään luottaa uuteen, nousevaan poliittiseen järjestykseen, joka jo valmiiksi torjuu heidät? Pakolainen, joka ei enää ole hallituksen ja sen verojen alainen, alkaa halveksua jokaista rajaa ja jokaisen tuotteen etiketin kieltä, jotka molemmat vaativat pisaran hänen vertaan.
Laatiessamme suunnitelmia, solmiessamme yhteyksiä sodan tulivuoren sisällä ja kutsuessamme kapinan myrskyä nousemaan vain yksi kysymys, kuten aina, odottaa käytännön ratkaisua:
”Mikä kokemus voisi koskaan vertautua siihen kun he piileskelivät yhdessä kellarissa, kun he jakoivat viimeiset vesitilkkansa ja leivänmurunsa toistensa kanssa? Onnistuvatko he säilyttämään sen saman solidaarisuuden, jota he osoittivat luonnonkatastrofin aikana, kun he joutuvat kokemaan yhteiskunnallisen katastrofin?”
ALAVIITTEET
1. Bandera oli toisen maailmansodan aikana natsien kanssa yhteistyötä tehnyt nationalistijohtaja. Tästä Putinin väitteiden valitettavasta ”haltuunotosta” todistaa esimerkiksi itseään ”queer-banderisteiksi” kutsuvien nationalististen queerjärjestöjen ilmaantuminen.
2. Kaikki kolme ovat ukrainalaisnationalismin avainhahmoja. Jokainen heistä suoritti juutalaisvastaisia pogromeita.
3. Deutsche Vaterlandspartei [Saksan isänmaapuolue] oli protonatsistinen oikeistolainen poliittinen puolue, joka yritti mobilisoida Saksaa maksimaalisiin sotaponnisteluihin vuonna 1917.
4. Sotnia (”sata”) on 100–150 ihmisen sotilasyksikkö, joka tunnetaan merkityksestään kansallismielisille. Niitä ovat muodostaneet niin 1500-1700 -lukujen kasakat, Ukrainan kansantasavalta, Ukrainan kansallinen armeija (UNA) kuin Euromaidanin mielenosoittajatkin.
5. Tämän seurauksena mellakoista kirjoitettiin arvioita, jotka olivat vailla vähäisintäkään poliittista ironiaa. Katso esim. Kyiv Postin ”No looting or anarchy in this EuroMaidan revolution”
6. Vastakohtana lakia puolustaville tai sitä hävittäville. Ukrainan kansallismieliset ovat hioneet täydelliseksi spektaakkelimaisen renkaidenpolton ja patsaidenhajottamisen jalon taidon sekä vaatimuksiin perustuvan toiminnan ilman että heillä olisi esittää valtiolle muita vaihtoehtoja kuin hieman toisenlaista, nuorempaa ministeriä.
7. Mike Davis, ”Thanatos Triupmhant”, Sidecar 7. maaliskuuta 2022.
8. ’Eduard Fuchs, Collector and Historian’, s. 271. Teoksessa Walter Benjamin, Selected Writings Vol. 3.
9. On syytä mainita, että näiden eri liikkeiden kartoittaminen jakamattoman ”historiallisen puolueen” vahvistumiseksi pyyhkii olemattomiin sen, miten jokainen niistä reagoi aiempaan kapinoinnin tai reformististen kampanjoiden aaltoon.
